Arpia nahassa ja nahan sisässä
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3
Mediakortti   |   Yhteystiedot   |   Palaute   |   Sivukartta   |   a- A  A+

Kuopion ja Siilinjärven evankelisluterilaisten seurakuntien lehti

Kannanotot

Arpia nahassa ja nahan sisässä

25.9.2019

Teksti: Seppo Kononen

Kuva: Tuija Hyttinen

 

Isä oli käsistään kätevä puuseppä, ja se näkyy myös minun käsissäni. Kun tuvassa oli usein höyläpenkki ja työkaluja, niitä oli päästävä kokeilemaan heti, kun puukko nyrkissä pysyi. Ensimmäinen muisto noilta ajoilta on vasemman käden peukalossa.

Olin noin nelivuotias, kun toinen Antti-kummeistani oli pysähtynyt heinäntekomatkallaan kylään. Pienen pojan piti näyttää hänelle, miten hänestäkin oli jo miesten töihin. Otin höyläpenkiltä puukon ja lattialta puukapulan, istahdin ukkini aikanaan isosta pyöreästä puusta veistämälle suutarintuolille ja kävin toimeen. Näetkös! 

Kummi-Anttia silmiin katsoen vuolaisin rehvakkaasti laudanpalasesta ensimmäisen lastun, mutta samalla lensi myös veri, kun lastun ohessa olin vetäissyt puukolla myös toisen käden peukaloon koko sormen mittaisen haavan. Äidin oli ryhdyttävä kiireesti sitomaan haavaa umpeen, ja alkusäikähdyksen jälkeen tuli pikku puusepälle myös pitkät itkut.

Ja kun katson samaa vasemman käden peukaloa tänään, näen siinä myös toisen ison arven – nyt sen sisäpuolelta. 

Kotona oli soitettu viulua ja mandoliinia, mutta me lapset olimme ne särkeneet leikeissä. Murrosiän lähestyessä tuli vahva halu saada joku soittopeli, ja ainoaksi keinoksi saada se jäi ryhtyä tekemään itse. 

Isän mandoliinista oli säilynyt tallella kaula. Siitä oli hyvä aloittaa, ei tarvinnut kuin uuden kopan. Syyspimeässä liiterissä sahasin pokasahalla paksusta lankusta maniskan pohjalautaa, kun saha pomppasi puusta ja puraisi peukaloon. Veri lensi, ja haavaa sidottaessa kävi ilmi, että saha oli uponnut luuta myöten. Hyvä ettei mennyt koko peukalo poikki! 

No, sekin haava parani ja työ jatkui. Muutaman kuukauden päästä minulla oli myös soittopeli, jolla saattoi ryhtyä etsimään puusta mielisävelmiään – Emma-valssin jälkeen vaikkapa vanhan Dallapén alkuaikojen ikivihreitä Arkisia haavoja.

Anna arpisten haavojen olla, niitä rikki et repiä saa. Vasemman käden kaikki haavat ovat parantuneet, mutta erikoisesti nahkan arvet kasvavat kantajansa mukana. Nelivuotiaana tullut puukkoarpi oli aluksi ehkä pari-kolme senttinen, nyt aikuiällä mittaa on jo enemmän kuin tuplaten.

Jos ulkoisista haavoista jää vain tuskattomia arpia, niin miten on niitten sisäisten arpien laita, joita niitäkin väistämättä jokaiselle elämänsä aikana tulee ja jo heti pienestä pitäen? 

En tiedä muista, mutta ainakin itsestäni tuntuu, että vaikka nuo sisäiset arvet eivät ole silmien edessä, eroon niistä ei tahdo päästä eroon ikipäivänä. Ihan mitätönkin pettymys tietyllä hetkellä saattaa jättää paksun nahkan sisään kivun tunteen, joka ei katoa millään asperiinilla, kuten olen havainnut muutamasta koulumuistosta yli kuuden vuosikymmenen takaa.

Oppikoulun kolmannella luokalla meille annettiin lupa ensimmäiseen illanviettoon, konventtiin, joissa tyttöjen ja poikien sallittiin harrastaa käsi kädessä piirileikkiä. Minulla oli siihen aikaan ruskeat ”läskipohjakengät”, joista oikean puolen jalan kengästä pääsi onnettomasti pääsi pohja irti iltapäivällä. Pikkunauloilla yritin epätoivoisesti saada kenkää korjatuksi, mutta tulos oli mikä oli. Piiriä pyörittäessä pohja irtosi väistämättä, ja vaikka miten yritti, vieressä marssinut tyttö huomasi tietenkin tapahtuneen: ”Hei, sinun kenkäs irvistää?” 

Siihen loppui se ihana ilta ja idylli. Sinällään pieni ja mitätön tapaus niin yhdelle ihmiselle kuin koko ihmiskunnallekin, mutta pahoin pelkään, ettei löydy Omoa, jolla tuon häpeän hetken mustat muistot valkaisisi. 
Toinen asia: jos tällainen pikku sattumus jättää näin syvät jäljet, niin millaiset orkoset jää sieluun todellisista pettymyksistä?