Kummin kaa
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3
Mediakortti   |   Yhteystiedot   |   Palaute   |   Sivukartta   |   a- A  A+

Kuopion ja Siilinjärven evankelisluterilaisten seurakuntien lehti

Kannanotot

Kummin kaa

28.8.2019

Teksti: Seppo Kononen

Kuva: Tuija Hyttinen

Televisiosta olen joskus katsonut iltamyöhällä Kumman kaa -sarjaa, jossa kaksi nykyurbaania sinkkunaista etsii epätoivoisesti itseään ja seuraa kosteissa oloissa, yleensä sisätiloissa. 

Jos ei ole elämä lutviutuakseen näin Kumman kaa, onko se helpompaa Kummin kaa? Loppukesän uutisten mukaan omat vaivansa ja vaikeutensa on myös siinä. Uusille suomalaisille ei löydy enää riittävästi kummeja, vaikka lapsia syntyy tänä vuonna vähemmän kuin kertaakaan viime sotien jälkeen. Erikoiseksi tilanteen tekee se, että vaikeinta kummien löytäminen on siellä, missä väkeä on jo ylivoimaisesti eniten ja jonne uusia ihmisiä tunkee koko ajan lisää. Helsingin ongelma on siinä, että vajaa puolet sen asukkaista kuuluu enää evankelis-luterilaiseen kirkkoon eikä näin ollen sovellu kristillisiä arvoja edustavaksi kummiksi.

Kummeudesta ei kirkko kuitenkaan halua luopua. Tähän tarjotaan ratkaisua, että kahden kummin sijasta lapselle riittäisi hätätilassa yksi kummi. Se kuulostaa ihan järkevältä ajatukselta.

Itse tulin alta kaksikymppisenä kummiksi serkkuni ja hänen vaimonsa esikoistyttärelle vuoden 1967 kesällä ja olen kantanut tuota velvollisuutta siis jo yli puoli vuosisataa. 

En voi sanoa olleeni hyvä kummi, monta vuotta on mennyt, etten ole muistanut kummityttöäni hänen syntymäpäivänään tai joulun edellä. En ole ollut tarjoamassa hänelle hyviä elämänohjeita tai kysellyt kuulumisia. Suurella mielihalulla olen kuitenkin nauttinut kaikista niistä herkullisista ruuista, joita hän alan ammattilaisena on sukutapaamisiin valmistellut. 

Kummiuteni olen kyllä aina muistanut ja tuntenut siitä syvää ylpeyttä omassa mielessäni, vaikka ei siitä kummitytölle käytännön iloa ole ollut.

Omat neljä kummiani ovat levänneet jo pitkän tovin Kiuruveden kirkkomullissa. Kukkia en ole haudoille vienyt, mutta monesti he palaavat mieleen vieläkin. 

Kummilusikkaa en tiedä saaneeni. Sain Ruusa-kummilta flanellisen punasävyisen yöpukukankaan koulua aloitellessani. Kaupan Miina ompeli siitä lujat ja lämpimät paidan ja housut, joilla pärjäsi melkein murrosikään saakka. 

Molemmat miespuoliset kummit olivat Antteja. Uskonasioissa he eivät oppimestareiksi ryhtyneet, mutta mielellään he naapurin pienelle pojalle juttelivat.

Toinen Antti pyysi vierelleen istumaan ja sanoi: ”Tuuppas Seppo tähän, niin huastellaan”. Näistä jutteluhetkistä olen ollut onnellinen koko ikäni. Oli hienoa, että oli joku aikuinen, joka oli valmis kuuntelemaan lasta. 

Toisesta Antti-kummista minua muistuttaa koko sormen pituinen arpi vasemmassa peukalossa. Olin kai neljän vanha, kun hän tuli kylään, ja halusin näyttää hänelle, miten puukko pysyy kädessäni. Miten lie, peukaloon se lipsahti, verta tuli hirmuisesti, ja itseni kasvaessa arpikin on venynyt pituutta samassa suhteessa.

Anni-kummi eli pitkän elämän, ja tavaksi tuli käydä vähintään joka kesä häntä katsomassa. Ne olivat juhlavia hetkiä Paloniemen pirtissä ja keittiössä. Kummitäti vanheni ja sai aina vain uusia uurteita kasvoihinsa. En ole nähnyt kenelläkään niin taidokkaasti uurrettuja ryppyjä kuin Anni-kummilla oli lopulta kasvoillaan; paraskaan hopeaseppä ei olisi pystynyt parempaan ja kauniimpaan kaiverrukseen. Harmittelen jatkuvasti, etten tullut ottaneeksi niistä valokuvaa pysyväksi muistoksi.

Monesta varmaan tuntuu, ettei kummeudella ole merkitystä enää tässä meidän ajassamme. Luulen, että jos koskaan niin tulevaisuudessa me kummeja vasta tarvitsemmekin. 

Perheet ja suvut pienenevät kaiken aikaa, läheisiä ihmisiä on yhä vähemmän. Yksinäisinä hetkinä kummit voivat olla kullanarvoisia, kultaakin kalliimpia.