Syntynyt syylliseksi
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3
Mediakortti   |   Yhteystiedot   |   Palaute   |   Sivukartta   |   a- A  A+

Kuopion ja Siilinjärven evankelisluterilaisten seurakuntien lehti

Arkisto

Syntynyt syylliseksi

27.3.2019

Pakina | Seppo Kononen

Kuulun ikäluokkaan, jota vanhemmilla oli oikeus kasvattaa myös ”Koivuniemen herran” avustuksella.

Pääsin vähällä, sillä vain kerran sain isältä ja äidiltä kehotuksen käydä taittamassa pihakoivusta oksan, laskemaan housut kinttuihin ja ottamaan vastaan muutamat kirpeät sivallukset. 

Kuusivuotiaan takamukseen Koivuniemen herran vierailusta tuskin jäi jälkiä, mutta mieleen tuon nöyryyttävän ja todennäköisesti opettaneen tapahtuman muisto on jäänyt pysyvästi. Vaikka kokemus lie tuntunut miten ikävältä, ei se kuitenkaan ole jäänyt jäytämään sieluani enkä ajattele katkeruudella seitsemän vuosikymmenen takaisia kasvatustapoja. Ymmärrän vanhempieni huolen ja tunnustan syyllisyyteni. Ei ollut oikein, että alle kouluikäinen poika mennä miilusti teillä tietymättömillä aamusta iltaan naapurin lasten kanssa käymättä välillä kertaakaan kotona.

Harva haluaa ottaa syitä niskoilleen, mutta se ei hillitse meitä syyttämästä toisia – ajattelematta, miltä se tuntuu syytöksen kohteista. 

Vasta iän myötä olen alkanut ymmärtää, miltä mahtoi tuntua rintamalla parhaat vuotensa viettäneistä isistämme, joiden päälle me 1960-luvun lopun kaikkitietävät ja maailmaa parantavat radikaalit nuoret langetimme vastuun niin talvi- kuin jatkosodastakin. 

Olin itsekin touhussa mukana. Nuoruuden innolla julistettiin moni viaton mies syylliseksi tekoihin, joihin hänellä ei ollut osaa eikä arpaa, ja jälkikäteen nähtynä tuomio pitempi kuin murhista tuomitun elinkautinen.

Vapauttavaa tuomiota sotasukupolvi joutui odottamaan neljännesvuosisadan eli aina vuoteen 1987, jolloin Mihail Gorbatshov silloisen Neuvostoliiton ylimpänä vallankäyttäjänä myönsi maansa aloittaneen talvisodan.

Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Jos me kuusikymmenlukulaiset syytimme surutta edellistä sukupolvea, niin helpoksi ei tee myöskään nykynuoriso meidän vanhempien elämää.
Ja kun kehitys kehittyy, syytöksetkin ovat kahta kovemmat. Me tyydyimme tuomitsemaan vanhempamme fasisteiksi, militaristeiksi ja Neuvostoliiton vihollisiksi, mutta nyt me sodanjälkeiset sukupolvet saamme kuulla päivästä toiseen, miten olemme kyltymättömällä elintason kasvattamisella tuhoamassa koko maapallon.

Olemme olleet tuhoamassa ilmakehän savukaasuilla, pilaamassa meret ja järvet jätteillä, kaatamassa kaikki metsät ja hävittämässä sukupuuttoon lajin toisensa jälkeen.

Kaipa minäkin olen osavastuussa siitä tuhosta, jota maapallolle nyt joka taholla luetaan. Ajan vuodessa 50 000 kilometriä dieselautolla kokousten, harrastusten ja joskus harvoin sukuloinninkin takia ja lämmitän saunan kesät tullet puilla. Syön punaista lihaa, että saisin joskus pakastimen tyhjäksi.

Lehmät on ehditty jo julistaa ympäristörikollisiksi kaasupäästöjensä vuoksi, enkä pidä ihmeenä, etteikö joku puhdashenkinen esitä vastaavia päästökiintiöitä meille kaksijalkaisillekin.

Suurella tilastollisella todennäköisyydellä voin vuoden 1945 lapsena luvata, että vuonna 2030 en ole enää ilmaa pilaamassa tai hiilijalanjäkeä jättämässä.

Miksi sukupolvi toisensa perään pannaan syytettyjen penkille? Onko jatkuva pelottelu ja kauhukuvien maalailu todella välttämätöntä, että ihmiset saadaan pysymään heille rakennetulle kaidalla tiellä? Vastaako poliitikkojen ja tiedotusvälineitten luoma mielikuva tämän päivän Suomesta vallitsevaa todellisuutta?

Tätä kysyn. Jos meillä jo tässä syyllistämisen ilmapiirissä elää jo maailman onnellisin kansa ja eritoten onnellisimmat nuoret miehet, niin miten onnellista meillä olisi, jos ei koko ajan tökittäisi toista tikulla silmään.