Syvien vesien varassa
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3
Mediakortti   |   Yhteystiedot   |   Palaute   |   Sivukartta   |   a- A  A+

Kuopion ja Siilinjärven evankelisluterilaisten seurakuntien lehti

Lähikuvassa

Syvien vesien varassa

26.9.2018

Teksti: Anu Heikkinen

Kuva: Antti Yrjölä

Kertomus vedenpaisumuksesta vie pohtimaan, voivatko oikeudenmukaisuus ja armo mahtua samaan elämään.

Ensimmäisen Mooseksen kirjan kertomus vedenpaisumuksesta kuuluu tunnetuimpien raamatunkertomusten joukkoon. Nooa ja hänen arkkinsa eläimineen nostavat mieleen hyväntuulista pyhäkoulukuvastoa, mutta Raamatun sivuilla lukija kohtaa ristiriitaisia kysymyksiä.

Kertomuksessa Jumala huomaa ihmisten pahuuden ja katuu luomistyötään. Hän päättää tehdä lopun elävistä olennoista, joita maa päällään kantaa. Sade ja tulva hukuttavat kaiken alleen.

Vain Nooa pelastuu perheineen arkissa, jonka hän rakentaa Jumalan ohjeiden mukaan. Arkissa myös kaikki maaeläimet ja linnut säästyvät tuholta. Lopussa Jumala lupaa, ettei enää koskaan tule sellaista hävitystä. Merkiksi liitosta taivaalle piirtyy sateenkaari.

Jännitteisessä kertomuksessa yhdistyvät vihastuva ja armahtava Jumala. On kyse tuhosta, mutta myös uudesta alusta.

”Minulle puhuttelevinta on se häpeämättömyys, jolla kertoja esittää Kaikkivaltiaan pelottavan puolen. Tuntuu hyvältä, että tämä uskalletaan sanoa pyhässä kirjassamme suoraan. Se ei silti nollaa Jumalan armahtavaisuutta ja laupeutta”, sanoo Suomen Pipliaseuran eksegeettinen asiantuntija, dosentti Niko Huttunen.

Tuhon ja pelastuksen vertauskuva

Kertomuksia tuhotulvista tunnetaan monista kulttuureista eri puolilta maailmaa. Vedenpaisumus on yleisitämainen aihelma, joka löytyy myös Kreikan mytologiasta.

Kertomuksen ikää on vaikea arvioida. Merkittävällä tavalla Raamatun kertomusta muistuttavasta Gilgameš-eepoksen tarinasta voidaan päätellä, että vedenpaisumuksesta on kerrottu jo toisella vuosituhannella eKr. Raamatun versio on ainakin vuoden 400 eKr. tienoilta.

”Raamatullisessa traditiossa kertomus on esiintynyt kahtena eri versiona, jotka on yhdistetty tuntemaamme muotoon. Se tuottaa tiettyjä ristiriitaisuuksia kerrontaan. Suomenkielinen lukija voi huomata kertojat siitä, että toinen puhuu Jumalasta ja toinen Herrasta”, Niko Huttunen kertoo.

Uudessa testamentissa vedenpaisumus toistuu rangaistuksen ja yllättävän katastrofin symbolina. Toisaalta sen ajatellaan viittaavan myös kasteeseen: vesi on kannatteleva ja tuhosta pelastava elementti.

”Heprealaiskirjeessä Nooa on uskon esikuva. Hän taipui Jumalan tahtoon ja rakensi arkin, vaikka merkkiäkään katastrofista ei ollut näkyvissä.”

Lupaus saa viimeisen sanan

Vedenpaisumuskertomuksessa on Huttusen mukaan kyse kulttuurin syviin rakenteisiin painuneesta tarinasta, jolla on vuosituhantiset vaikutukset. Kertomus välittää jotakin sellaista, mitä nykypäivän ihminen ei välttämättä tunnista samoilla sanoilla.

”On erittäin kapeuttavaa, jos ainoa kysymyksemme on se, onko tämä oikeasti tapahtunut niin kuin se tässä kerrotaan. Kertomukset ovat arvokkaita itsessään ja sen vuoksi, mitä ne panevat meidät ajattelemaan.”

Huttusen mukaan ihmiskunnan vanhimpiin kuuluvia kertomuksia lukiessa olennainen kysymys on se, mitä ne kertovat ihmisestä – niin muinaisen kulttuurin kasvateista kuin meistä. Monesti peruskysymykset ovat edelleen samoja, ja niissä on samat inhimilliset ristiriitansa.

”Oikeudenmukaisuuden ja armahduksen teemat ovat myös tänä päivänä jatkuvasti läsnä julkisessa keskustelussa. Kertomus kutsuu pohtimaan tätä ongelmavyyhteä ja havainnoimaan sitä, miten nämä asiat voisi sovittaa yhteen. Viimeisen sanan saa Jumalan lupaus, ei uhka.”