Mennyt meissä
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3
Mediakortti   |   Yhteystiedot   |   Palaute   |   Sivukartta   |   a- A  A+

Kuopion ja Siilinjärven evankelisluterilaisten seurakuntien lehti

Kannanotot

Mennyt meissä

29.8.2018

Pakina | Seppo Kononen

 

Jostain matkan varrelta on tarttunut mieleen lohdullinen ajatus, että ”me olemme olemassa niin kauan kuin joku meidät vielä muistaa”. Toisin sanoen: jos ihminen hautaan laskettuna katoaakin ihmisten silmistä, niin omaisten, ystävien ja jopa ventovieraitten mielessä hän pysyy elävänä tekojensa ja ominaisuuksiensa myötä jopa monenkin sukupolven ajan.

Miten pitkälle ihmisen muisti kantaa? Tätä on ollut vähän pakkokin miettiä nyt, kun omia vuosikymmeniään ei ole voinut laskea enää aikoihin yhden käden sormilla.

Enkä liene ainoa, joka muistin pituutta on pohtinut. Siilinjärveläissyntyinen toimittaja Aaro A. Nuutinen oli 1900-luvun alkupuolen tunnetuimpia matkakirjailijoita ja oli ylen hämmästynyt, kun hän 1930-luvun puolivälissä ”suvista Savoa” kiertäessään tapasi Ranta-Toivalassa ja Jännevirralla vanhoja, jotka saattoivat kertoa hänelle ensi käden tietoja Suomen sodan aikaisista tapahtumista kesältä 1808 eli tuolloin jo liki 130 vuoden takaa.

Äidit olivat kertoneet tyttärilleen, mummot lapsenlapsilleen: näin tieto oli siirtynyt Jännevirralla eteenpäin, ja onneksi sattui aikanaan paikalle myös elävästä historiasta kiinnostunut toimittaja, joka pani mummojen muistelot kirjoihin ja kansiin. Jännevirran salmen sanottiin olleen Suomen sodan aikaan niin kapean, että emännät saattoivat ojentaa lämpimäisleivän pijakalla, leipälapiolla, vastarannan emännälle. Sitä ei uskoisi nyt, kun päästään ajaa hurauttamaan salmen yli taivaan korkeuksissa uutta uljasta betonisiltaa pitkin.

Omakohtaisesti ajan suhteellisuutta ja muistin pituutta juohtuu miettimään aina haudoilla käydessään.

Sukuhaudan ensimmäiset olivat Kalle-ukkini vanhemmat Juho ja Kristiina, joiden syntymästä on ensi vuonna 180 vuotta. Paljon ei heistä ollut lapsuudessanikaan enää kertomista. Se tiedettiin vain, että Kristiina oli ison talon tytär, joka leskeksi jäätyään oli nainut 1860-luvun lopun suurten nälkävuosien aikaan ukkini isän, joka oli tullut hätäaputöihin kaivamaan kanavaa kotijärveeni. Itseäni yhdistää isomummoon se, että meillä on sama syntymäpäivä elokuussa.

Juhon synnyinpaikka ja koko suvun kantapaikkakin, suvun nimeä kantava korkea mäki, näkyi järven ylitse kymmenen kilometrin päästä. Autottomassa Suomessa se oli niin pitkä väli, että sukuyhteys oli katkennut jo heti toisessa polvessa. Joku tiesi kertoa, että joku kantapaikan miehistä olisi elänyt satavuotiaaksi. Nimi oli unohtunut.

Jos tuo oli Konosten puolelta, niin Lappalaisten eli isäni äidin puolelta muisti yltää vielä yhtä sukupolvea kauemmaksi – siis nyt jo liki kahden vuosisadan päähän 1800-luvun alkuun.

Mummoni Juho-isä oli samaa ikäpolvea Juhon ja Kristiina kanssa. Lempeällä äänellä puhunut mummoni oli taitava kertoja ja mikä parasta: hän myös kertoi mielellään meille lapsenlapsilleen menneistä ajoista. Veneretki mummon synnyinkodin raunioille oli kesän kohokohta, kun tuo autioitunut pihapiiri pihlajineen heräsi eloon kaikkine entisine asukkaineen.

Mummon isän, ”Kärpän Jussin” muistivat lapsuudessani vielä monet muutkin kyläläiset. Jonkun mielestä olin jopa perinyt Jussilta kävelytyylini, kun oikea olka kulkee vasenta korkeammalla samaan tapaan kuin isällänikin.

Mutta oliko jo Jussin isä, 1800-luvun alussa syntynyt Pekka, kävellyt yhtä lailla vinossa kuin me kaikki seuraavat sukupolvet? Tästä yksityiskohdasta ei kenelläkään ollut enää tietoa, mutta neljän sukupolven päästäkin jaksettiin vielä ihmetellä, millainen voimamies tuo mummon ukki oli ollut.

Kourakin oli ollut niin leveä, että hän rukiinleikkuussa saattoi kerätä kouraansa kokonaisen lyhteen, kun tavalliset miehet tarvitsivat yhteen lyhteeseen kolme kourallista. Kelpaa sillä meidän jälkipolviemmekin ylpeillä, vaikka kukaan tuskin muistaa minua tai meitä muita kahden vuosisadan päästä – ei ainakaan isoista nyrkeistä. Osvald-sedällä sellaiset kuului olleen, mutta hänen osansa oli kaatua heti jatkosodan alussa parinkymmenen vuoden iässä.