Mummon sappikivet ja vähän muutakin kuolemasta
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3
Mediakortti   |   Yhteystiedot   |   Palaute   |   Sivukartta   |   a- A  A+

Kuopion ja Siilinjärven evankelisluterilaisten seurakuntien lehti

Kannanotot

Mummon sappikivet ja vähän muutakin kuolemasta

27.6.2018

Pakina | Seppo Kononen

Kuolema ei ole leikin asia, vaikka sellaiselta se sunnuntaiaamun piirretyissä lastenelokuvissa useimmiten näyttää. Rehellisesti tunnustan, ettei minulla enää näillä kymmenillä ole rohkeutta saati halua katsoa sitä räiskimistä ja mäiskimistä, jota tarjotaan viattomien lasten iloksi ja samalla kai myös aikuiskasvatukseksi useallakin tv-kanavalla samaan aikaan. Ymmärtämättömät lapset toki nauravat tälle ylettömälle huutamiselle ja kuolettavalle hurjastelulle. Silti mieleen tulee, mitä nuo samaiset lapset ajattelisivat, jos heidän omat vanhempansa tai naapurit käyttäytyisivät samalla tavoin kuin piirrettyjen mielikuvitustarinoiden sankarihahmot ja heidän uhrinsa.

Milloin kohtasin kuoleman ensimmäisen kerran? Tarkan vastauksen olen löytänyt siihen perheen valokuva-albumista.

Vuoden ja kahden kuukauden ikäisenä seison pää paljaana mummoni vieressä ja muun suvun seurassa koti-Konolan pihalla ukkini avatun arkun äärellä lokakuussa 1946. Kuva saa puhua puolestaan, omaan mieleeni ei ole jäänyt mitään jälkeä tuosta tapahtumasta tai Kalle-ukistani.

Ensimmäiset todelliset muistot ovat vasta seitsemän vuoden iästä vuoden 1953 talvelta. Silloin Saara-mummon Samuel-veljeä kyydittiin kuorma-auton lavalla Kiuruveden toiselle hautausmaalle Tuonelanharjuun liki 40 asteen pakkasessa. Mummo itse kuoli kahta vuotta myöhemmin vieraitten keskellä Kuopion silloisessa lääninsairaalassa. Itse hautajaisia paremmin ovat jääneet sairaalasta ruumiin mukana saadut, ruskeaan lasipulloon kerätyt sappikivet. Vieremän vanhasta pappilasta huutokaupassa hankittuun piironkiin tallennettua pulloa saimme ihmetellä, jos isä hyvällä päällä ollessaan avasi meidän lapsien pyynnöstä tuon monia salaisuuksia sisältävän lipaston. Vähissä olivat huvit 50-luvun lapsilla...

Miehuutensa tai naiseutensa parhaina päivinä ei tule juuri ajatelleeksi kuolemaa, kun muutakin ajattelemista on ihan riittävästi niin työssä kuin perhe-elämässäkin.

Mutta totuuden hetket ovat kuitenkin väistämättä jokaisen edessä. Jos sitä ei huomaa itse, siitä muistuttavat onneksi muut. Itse havahduin lopun vääjäämättömään lähenemiseen, kun hyvä ystävä rupesi vertaamaan elämää metrimittaan. Jos vuosi on sentti, niin suomalaisen miehen keskimääräinen maallinen vaellus on 79 senttiä, naisen neljä-viisi senttiä enemmän.

Vuonna 1945 syntyneenä minulla on taivalta takana jo 73 senttiä ja maaliin enää kuusi senttiä. Kuuteen vuoteenkin voi sattua ja tapahtua vaikka mitä, mutta ottakaapa mittanauha käteen ja verratkaapa näitä lukuja. Pääsato on korjattu, nyt loppusuoralla keräillään vain niitä irtotähkiä, joita elämän leikkuupuimuri ei ole sisuksiinsa kelpuuttanut.

Kuolema pelottaa, vaikka kristinusko on jo kohta kaksi vuosituhatta puhunut iankaikkisen elämän puolesta. Moni valmistautuu omaan lähtöönsä nikkaroimalla itse ruumisarkkunsa tai suunnittelemalla valmiiksi viimeistä piirtoa myöten hautajaisensa. Juankoskelaisen teatterielämän ”Tauno Suuri”, Tauno Juvonen, teki jopa sen, että kutsui ystäviään vuorotellen kotiinsa viimeiselle aterialle muistelemaan menneitä ja arvailemaan ehkä vähän tuleviakin. Se oli hieno tapa hyvästellä läheisensä – olkoonkin, että lopullinen lähtö siirtyi hivenen pitemmälle kuin alustava arvio oli.