Usko kannattelee kuolemassakin 
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3
Mediakortti   |   Yhteystiedot   |   Palaute   |   Sivukartta   |   a- A  A+

Kuopion ja Siilinjärven evankelisluterilaisten seurakuntien lehti

Arkisto

Usko kannattelee kuolemassakin 

30.5.2018

Teksti ja kuva: Ulla Remes

Mitä ihmettä on uskonnollisuus arjessa? Sitä Itä-Suomen yliopiston uusi professori Kati Tervo-Niemelä on pohtinut työnsä lisäksi miehensä sairas- ja kuolinvuoteella. 

Lahjakas ja uuttera tutkija ja opettaja Kati Tervo-Niemelä, 45, on juuri pitänyt virkaanastujaisluentonsa, hän on äskettäin aloittanut käytännöllisen teologian professorina Itä-Suomen yliopistossa. Juuri nyt elämässä näkyy valoa pitkän raskaan vaiheen jälkeen. 

Neljä ja puoli vuotta syöpää sairastaneen miehen rinnalla omaishoitajana oli niin raskasta, että sen kuvaamiseen ei löydy sanoja. Ei oikein huokaustakaan. Taju siitä, kuinka lujilla oli, tuli ja tulee oikeastaan vasta jälkeenpäin, puolison kuoleman jälkeen. ”Syöpä oli alusta lähtien jokseenkin kaikkialla ja oli heti selvää, ettei parannuskeinoa ole, ja elinaikaa on todennäköisimmin muutamia kuukausia. Neljän ja puolen vuoden ajan tein töitäni niin, että saatoin aamulla lähteä työmatkalle ulkomaille, koska mieheni vointi vaikutti hyvältä. Illalla tuli viesti, että vointi on rajusti huonontunut, ja lensin omalla kustannuksellani takaisin.” 

”Vaikeinta oli katsoa toisen tuskaa ja kipua. Kun aikuinen mies vain huutaa äitiä hyvin voimakkaan kipunsa keskellä, vieressä on aika neuvoton. Ei voinut ajatella elämää eteenpäin edes päivä kerrallaan, oli vain käsillä oleva hetki.” 

Muuten Kati Tervo-Niemelä kokee oppineensa kiitollisuutta mieheltään: ”Vain kerran, muutaman minuutin ajan, aistin katkeruutta. Muina aikoina hän oli levollisen tyyni ja elämänhaluinen, ja juuri ennen kuolemaansa hän vielä puhui: jos pappi tietäisi taivaasta sen mitä (hän) tietää nyt”. 

Kuolemanpelko 

Rippikoululaisten, työntekijöiden, kirkosta eronneiden ja median näkökulmasta uskonnollisuutta tutkinut nainen löysi uuden ulottuvuuden tutkimuksilleen: kuolemanpelon tutkimus ja kysymys siitä, miten eri tavoin uskonto on yhteydessä kuolemanpelkoon. 

Kuolemanpelkoa ja ahdistusta löytyy hyvin eri tavoin uskonnollisten ja uskonnottomien elämästä: vahva uskonnollisuus voi sisältää ankaran jumalakuvan ja sitä kautta kuolema ja helvetti voivat pelottaa traumatisoitumiseen saakka. Toisaalta kuoleman ja kuolemanpelon kanssa eletään arjen uskonnollisuuden vahvistamana. 

Tuskaisina päivinä ja yön pitkinä, yksinäisinä tunteina tutkija mietti, millaista kuoleminen on. Millaista tukea, millaista kohtaamista kuoleman vierellä kulkija kaipaa? Millaisia sanoja? Millaista toimintaa, millaista kirkkoa, mitä viestiä seurakunnalta – millaista uskoa? 

”Oli tilanteita, jolloin kipeästi kaipasin apua. Heikkoina hetkinä ei yksinkertaisesti ollut voimavaroja siihen, että itse hakisi apua. Silloin tuntui, ettei löydy edes numeroita, en tiennyt kenelle tai mihin soittaisin. Olisin myös kaivannut enemmän sitä, että minuun otetaan yhteyttä ja kysytään, mitä kuuluu, miten jaksan. Ei puhettakaan, että kaiken keskellä olisi ollut vapaata aikaa tai voimia käydä vaikka psykologilla, niin intensiivistä elämä oli.” 

Suomalaisen terveydenhuollon  huono tila piirtyi näkyviin, kun kuolemansairaallekin oli vaikea saada lääkärinaikoja. Esille tuli myös se, miten tärkeää on empaattinen suhtautuminen sairaaseen: 

”Kun ensimmäinen lääkäri näytti kuvia ja kertoi, että syöpä on levinnyt laajalle ja on paikoissa, joita ei voi ajatellakaan leikattavan, hän oli kylmä ja kova, tunteeton. Siihen tilanteeseen palasimme monta kertaa jälkeenpäin. Hoitajalla olivat vedet silmissä, kun 39-vuotias kolmen lapsen isä sai tuomionsa.” 

Kohdataanko ihminen kysymyksineen 

Tuo omakohtainen karu kokemus kertoo kohtaamisen merkityksestä, joka tulee myös Tervo-Niemelän tutkimuksissa esiin kautta linjan: 

”On aivan olennainen asia myös kirkossa, miten ihminen tulee kohdatuksi, kuulluksi, nähdyksi, omana itsenään ja omien elämänkysymystensä kanssa. Jos häntä ei kutsuta mukaan henkilökohtaisesti tai jos häntä ei aidosti kohdata, oman paikan löytäminen seurakunnassa on vaikeaa. Myös vastuuta pitää uskaltaa antaa, jotta yksilö tulee osalliseksi yhteyteen.” 

Moni seurakunnan työntekijä, olipa sitten pappi, diakoni, nuorisotyöntekijä tai vaikka haudankaivaja, on avainasemassa havaitsemaan sitä, millaisia asioita ja kysymyksiä ihmiset omassa arjessaan pohtivat: 

”Usko sanoitetaan entistä henkilökohtaisemmin. Tänä päivänä ihmiset eivät ota valmiita vastauksia vastaan, vaan kirkon tulee kuunnella herkällä korvalla heidän tarpeitaan ja hengellisyyttään, jotta se löytäisi jatkossakin tavat olla läsnä ihmisten elämässä.” 

”Valitettavasti silloin tällöin näen kuuron ja sokean papin, jolla ei ole aavistustakaan siitä missä todellisuudessa ihmiset elävät, he ovat uponneet syvälle opinkappaleiden suohon.” 

Kiinnostava kutsu 

Kati Tervo-Niemelä puhuu nopeasti ja vilkkaasti uuden Jätkänsaaren kotinsa ruokapöydän äärellä. Seitsemännen kerroksen ikkunoista avautuu huikea näkymä Helsingin ylle. Kymmenvuotias tytär, perheen nuorin, tulee koulusta kotiin ja avaa kirjeen, jonka lähettäjä on seurakunta. Kuoresta avautuu kutsu kymppisynttäreille. Mukana on kaksi ranneketta Linnanmäen huvipuistoon. 

”On ollut hauska huomata, että seurakunta voi tarjota lapselle niin kiinnostavaa toimintaa, että pyhäaamuna urheilutreenien aikaan tytär voi sanoa, että lähtisi mieluummin kirkkoon. Sellaista en muista omasta lapsuudestani.” 

Oman lapsuutensa ja nuoruutensa Kati Tervo-Niemelä eli Ilmajoen seurakunnassa, jonka hän koki avarana.  Usko oli luontevaa. Uskonnollisuus on vahva voimavara, kokemus kannateltavana olemisesta. 

”Esimerkiksi hautajaiset ja hartaudet sairaalassa kuolinvuoteella ja arkun äärellä ovat hyvin merkityksellisiä, ne keventävät ja kanavoivat surua: sen koin itse ja näin lapsestani myös. Mystiikastakin voi löytyä keinoja sanoittaa sanoittamatonta.”
 



Oletko kokenut tai koetko kuolemanpelkoa? Kirjoita kokemuksesi tutkimuskäyttöä varten osoitteeseen **@**