Minun kirkkoni on minun turvani
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3
Mediakortti   |   Yhteystiedot   |   Palaute   |   Sivukartta   |   a- A  A+

Kuopion ja Siilinjärven evankelisluterilaisten seurakuntien lehti

Lähikuvassa

Minun kirkkoni on minun turvani

31.1.2018

Teksti ja kuva: Kaija Vuorio

Lapsuuskodin perintö, iltarukoukset ja tilaisuuksiin mukaansa ottanut mummo tekivät Birgitta Myöhäsestä tavallisen seurakuntalaisen, jolle kirkko on tärkeä.

Osallistuminen kirkon toimintaan on ollut hänelle itsestäänselvyys, samalla lailla kuin hengittäminen. Hän oli kirkkovaltuuston ja -neuvoston jäsen jo 1980-luvulla, jolloin perhe asui Savonlinnassa. Kuopion vuosina hänet valittiin viimeksi jo kolmannelle kaudelle seurakuntaneuvostoon.

Kuopion Tuomiokirkosta tuli hänelle hyvin rakas. Siellä tilan pyhyys tuntuu käsinkosketeltavalta.

”Jo kun menen ovesta sisään, on kuin tulisin kotiin; tilaan jossa on äärettömän hyvä olla.”

Voisi luulla, että kirkko kuin kirkko, mutta ei se niin mene. Hänelle oli suuri suru, että joutui jättämään seurakuntaneuvoston ja siellä tutuiksi tulleet ihanat ihmiset. Myöhäset nimittäin muuttivat parikymmentä vuotta keskustassa asuttuaan toiselle alueelle.

Toisin kuin valtiollisissa vaaleissa, jossa edustaja saa pitää paikkansa vaikka vaihtaisi vaalipiiriä, seurakuntavaaleissa seurakunnan jäsenyys on metrin tarkkaa kaupungin sisälläkin. Tässä olisi keskustelun paikka: eikö kirkkolakia pitäisi muuttaa niin, että vaaleilla valitut edustajat saisivat pitää paikkansa äänestäjien tahdon mukaisesti vaalikautensa loppuun?

Siipien kärjet

Luottamusmies näkee kirkon toiminnot sisältä päin. Myöhänen näkee erityisesti diakoniassa valtavan arvon.

”Puhutaan aivan liian vähän siitä, miten kirkko ja diakonia auttavat. Kun puhutaan kirkosta, puhutaan ehkä aivan liian pinnallisista asioista.”

Kirkossa tapahtuu niin paljon, että on harmi, jos ihmiset eivät ota niistä selvää ja osallistu. Toisaalta kirkkokin voisi uudistua nopeammin ja aloittaa vaikkapa muuttamalla sunnuntaimessun ajankohdan vastaamaan ihmisten arkea.

Kirkko on vetänyt Myöhästä puoleensa lapsuudesta lähtien. Lapsuuden iltarukouksista on kasvanut turva ja voimavara; kirkko hänen sisälleen.

”Nyt kun on lapsenlapsia, tajuan, etteivät minun siipieni kärjet ulotu heihin saakka. Mutta kun laitan kädet ristiin…”

Äidit ja mummot sen vaistoavat: esirukousten lapset eivät joudu hukkaan.