Ettei teitä tuomittaisi
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3
Mediakortti   |   Yhteystiedot   |   Palaute   |   Sivukartta   |   a- A  A+

Kuopion ja Siilinjärven evankelisluterilaisten seurakuntien lehti

Kirkko ja koti Facebookissa Kirkko ja koti Twitterissä
Lähikuvassa

Ettei teitä tuomittaisi

21.12.2017
Teksti: Heli Haring

Kuva: Tuija Hyttinen

Kuopiolainen Esa Seppänen sivelee mietteliäänä kyynärvarressaan olevaa leikkausarpea.

”Joudun piakkoin aloittamaan dialyysihoidot ja niitä varten minulle tehtiin verisuonikirurginen operaatio. Pitää olla paikka, johon dialyysineulat asetetaan.”

Seppänen kärsii munuaisten vajaatoiminnasta. Ajatus kolmena päivänä viikossa tapahtuvista tuntikausien hoidoista
pelottaa.

”Tuntuu kuin joutuisin vankilaan. Olen kuitenkin tottunut tulemaan ja menemään vapaasti, tekemään pitkiä kävelylenkkejä Puijolla, pistäytymään hetken mielijohteesta kirjastossa tai kirkossa. Nyt elämästä tulee tiukasti aikataulutettua ja säänneltyä.”

Veljmies-patsaan poikia

Aikataulut ja arkirytmi. Ne olivatkin Seppäseltä kadoksissa muutaman vuosikymmenen ajan.

”Onhan se niin, että minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa”, Seppänen pohtii ja pysähtyy muistelemaan lapsuusvuosiaan.

”Jo aika nuorena sällinä sitä tuli notkuttua Veljmies-patsaan juurella poikaporukassa. Tupakka ja viina tulivat niissä kuvioissa tutuiksi.”

Vanhempiaan Seppänen ei halua moittia, mutta toteaapahan vain tietävänsä nyt, miten lasta ei ainakaan pidä kasvattaa.

”Hyväksyntää minä kai niistä kaveriporukoista hain. Jostainhan ihminen sitä haluaa saada. Tupakalla ja viinaryypyllä sellaisen sai hetkellisesti ostettua.”

Melko pian tie oli raivattu auki viinaa kovemmille aineille.

Syöksykierre kiihtyy

Seppänen oli 17-vuotias, kun hän tapasi mukavan tytön. Pari alkoi seurustella ja meni myöhemmin naimisiin. Vaimon perässä Seppänen muutti Kuopiosta Päijät-Hämeeseen.

”Vieraalla paikkakunnalla oli helpointa löytää kavereita ravintolasta. Oli minulla työpaikkakin, mutta työkavereiden kanssa ei ollut oikein mitään yhteistä.”

Uudessa kotikaupungissa Seppäsen elämä alkoi pian mennä rajua vauhtia alaspäin.

”Niinhän siinä kävi, että lopulta menivät niin työpaikka, asunto kuin vaimokin. En ole katkera ex-vaimolleni, sillä ymmärrän täysin, ettei kukaan halua katsoa sellaista elämää, jota minä tuolloin vietin.”

”Eron jälkeen syöksykierteeni vain kiihtyi. Mietin pelkästään sitä, kuinka selvitä seuraavaan päivään.”

Välillä Seppänen päätyi jarruttelemaan kierrettään erilaisiin hoitolaitoksiin.

”Kiersin päihdekuntoutuksia ja psykiatrisia osastoja. Olen laskenut, että niissä on tullut vietettyä yhteensä viisitoista vuotta elämästä.”

Pilkahdus hyväksyntää

Sumuisista vuosistaan Seppänen muistaa kirkkaana pari kohtaamista, jotka olivat omiaan sysäämään häntä lempeästi selvemmille vesille.

”Rahjustin pitkin kaupungin katuja enkä ollut syönyt muutamaan päivään. Satuin ohittamaan jonkin kirkkokunnan kokoontumispaikan juuri, kun sieltä purkautui ihmisiä ulos. Eräs mies huomasi minut ja otti kyytiinsä”, Seppänen kertoo.

”Hän vei minut kotiinsa, ruokki ja saunotti. Sain myös nukkua siellä.”

”Ruokapöydässä mies pahoitteli, että heillä syödään vain kasvisruokaa ja oli kovin huolissaan, kelpaisiko sellainen minulle. Minähän olisin siinä kohti syönyt vaikka pieniä kiviä!”

Toisella kertaa Seppänen meni lämmittelemään kirkkoon, jossa sattui olemaan paikalla naispappi.

”Hän tuli jututtamaan minua ja lähdimme yhdessä paikalliselle torille, josta pappi osti minulle lihapiirakan. Lisäksi hän antoi kaksikymmentä markkaa, jotta voisin ostaa itselleni ruokaa.”

Seppäsen omatunto ei antanut myöten sille, että hän olisi pistänyt rahat päihteisiin.

”Pidin huolen, että jokainen penni meni ruokaan. Söin niillä rahoilla kaksi päivää.”

”Tuli sellainen olo, että ehkä maailmassa on jotain hyvääkin. Nämä hyväksynnän pilkahdukset ovat olleet minun pelastukseni.”

Älkää tuomitko

Haastattelun aikana Seppänen tarttuu aika ajoin kynään, avaa muistikirjansa ja piirtää sen sivuille jutustelun lomassa toinen toistaan hienompia piirustuksia.

”Enpä minä itse oikein osaa näitä kummoisinakaan pitää. Johtuneeko siitä, että perin vähän olen elämäni aikana keneltäkään saanut arvostusta.”

”Käsillä tekeminen on minulle kuitenkin eräänlaista terapiaa.”

Seppänen on myös lahjakas valokuvaaja, jonka kuvia on nähty muun muassa Kirkko ja koti -lehden sivuilla. Hän pitää kameraa mukanaan kaikkialla, missä liikkuu – koskaan kun ei voi tietää, minkä nurkan takana löytyy kiinnostavaa kuvattavaa.

Mustiin vaatteisiin ja merirosvohuiviin pukeutuva mies on saanut monissa paikoissa osakseen ennakkoluuloisia katseita.

”Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi. Niinhän sitä sanotaan Raamatussa. Tuomitsevat katseet herättävät minussa aina sen tunteen, etten ole hyväksytty enkä kuulu joukkoon.”

Seppästä surettaa, kuinka helposti ihmisiä osoitellaan sormella ja luokitellaan jopa roskaväeksi.

”Miten usein on lehtien palstoillakin kirjoitettu siitä, että päihdeongelmainen roskasakki pitäisi siivota rumentamasta kaupungin keskustaa.”

”Ei ymmärretä, ettei kukaan tietoisesti valitse päihdehuuruista elämää. En minäkään pikkupoikana haaveillut, että olisipa mahtavaa ryhtyä isona alkoholistiksi ja narkomaaniksi.”

Onnellinen loppu?

Seppäsen suuri idoli on aina ollut Juice Leskinen.

”Näköjään ihailen häntä niin paljon, että kärsin nyt samasta sairaudesta, johon Juice kuoli. Ehkä sairaus lopulta koituu minunkin kohtalokseni.”

Seppänen kertoo aika ajoin pohtineensa kuolemaa. Hänellä nimittäin on sen varalle yksi haave. Suuri sellainen.

”Monet ihmiset toivovat, että saisivat kuolla nukkuessaan. Minä haluaisin olla valveilla ennen viimeistä henkäystäni. Toivoisin, että joku pitäisi minua silloin kädestä. Ei siksi, että se kuuluu hänen työhönsä eikä siksi, että se on hänen velvollisuutensa. Vaan siksi, että hän välittää.”