Uskotko Jumalaan?
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3
Mediakortti   |   Yhteystiedot   |   Palaute   |   Sivukartta   |   a- A  A+

Kuopion ja Siilinjärven evankelisluterilaisten seurakuntien lehti

Kirkko ja koti Facebookissa Kirkko ja koti Twitterissä
Lähikuvassa

Uskotko Jumalaan?

29.11.2017

Teksti: Kari Kuula

Kuva: Tuija Hyttinen

Uskon toki, olenhan kristitty. Mutta kun miettii pitempään, vastaus ei olekaan niin selvä. 

Joskus Jumala tuntuu hyvinkin todelliselta. Samanmielisten seurassa sunnuntaiaamun kirkossa on helppo liittyä uskontunnustukseen. 
Perjantai-illan väsymys kääntää viisarin toiseen asentoon. Kaikki tuntuu tyhjältä. En tiedä uskonko mihinkään.

Mielentila ja kellonaika vaikuttavat elämänkatsomukseen.

En osaa selittää sitä

Jotkut vaivaantuvat, kun kysellään uskoa Jumalaan. Jos kerron uskovani, seuraa jatkokysymys. Miksi? Millä perusteella?
Tähän onkin vaikeampi vastata. En osaa perustella uskoani järkinäkökohdin. En voi kertoa tarinaa uskoontulosta. Eikä minulla ole selvää tuntua Jumalan läsnäolosta. Minä vain uskon, ei siihen ole mitään syytä.

Jotkut taas eivät usko mihinkään tuonpuoleiseen. Miksi olettaa jotakin sellaista, jota ei voi nähdä eikä kokea omakohtaisesti?

Siksi uskonsa tunnustavalle tulee helposti tuntu, että hänen täytyy perustella käsityksensä. Eihän hän voi tuosta vaan väittää Jumalaa todelliseksi.     

Niinpä kysymys ”uskotko Jumalaan” lyö sisäisen lukon päälle. Uskon, jos en ajattele asiaa sen kummemmin. Mutta jos joudun kertomaan uskostani vähän enemmän, se ikäänkuin häviää minusta. 

Ehkä tähänkin liittyy vanha ajatus uskon vertaamisesta aurinkoon. Aurinkoa itseään ei voi katsoa suoraan, joten sen tarkempi muoto jää meille arvoitukseksi. Sen valossa näkee kuitenkin kaiken muun.

Uskotko että...?

Oman uskon pohtiminen hämmentää siksikin, että sanaa usko käytetään niin monessa merkityksessä. 

Arkikielessä se tarkoittaa totenapitämistä. Uskon asioiden olevan niin kuin väitetään. Kristillisessä ajattelussa tätä kutsutaan että-uskoksi. Uskon että… ja sitten luetellaan ne asiat, jotka uskotaan.

Jonkun luettelo on lyhyt. Uskon että Jotakin Suurempaa on. Enempää en osaa sanoa.

Toisen uskontunnustus on pitkä ja harras. Uskon että Jumala on. Hän on hyvä, Raamatussa kerrotaan hänen teoistaan, Jeesus on Jumalan Poika, Pyhä Henki jumaluuden kolmas persoona. Ja niin edelleen. 
Luettelon pituus riippuu ihmisen persoonasta ja elämänhistoriasta. Että-uskomme ovat erilaisia.

Äidin syliin turvaan

Syvemmässä mielessä usko on luottamista ja turvautumista. Pelästynyt lapsi juoksee äidin luo ja käpertyy syliin. Hammaslääkärin tuolissa luotetaan asiantuntijaan. Vaikka toimenpiteet sattuvat, ne ovat minulle hyväksi. 

Jumalaan turvautuva luottaa, että hänen asiansa ovat Jumalan käsissä. Hyvä kaitselmus ohjaa kaikkea. Kaikki kääntyy lopulta hyväksi.

Jumala sallii myös kipuja ja kärsimyksiä. En tiedä miksi, enkä hyväksy niitä. Mutta otan nekin Jumalan kädestä. Joskus kiitän niistäkin. 

Joskus taas purnaan, kiukkuan ja raivoan Jumalalle, kuten valituspsalmeissa tehdään. Sekin on Jumalaan turvautumista.

Usko tuo monelle tyyneyttä ja mielenrauhaa. Toisille taas ei. Korkeimpaan on vaikea turvautua suurten vastoinkäymisten keskellä. Ahdistus täyttää mielen rukouksista huolimatta.

Ihmisten turvautumisuskoakaan ole veistetty samasta puusta. Eikä tarvitsekaan. Tässäkin olemme yksilöitä. Jonkun mieli on levollisempi Jumalan edessä, toinen kipuilee ja kyselee.

Minua kätellään

Entä pelastava usko? Mitä se on? Nimi viittaa kaikkein tärkeimpään uskon muotoon. Siihen mikä kantaa ihmisen Jumalan sylissä tästä ajasta tulevaan.

Joskus pelastavasta uskosta puhutaan ihmisen ratkaisuna. Tein hyvän päätöksen, otin pelastuksen vastaan, nyt olen taivaan perillinen.

Näin moni varmasti kokee asian. Luterilainen teologia ei kuitenkaan tyydy pelkkään pintatason kokemukseen. Se kysyy, mistä kokemus nousee. Niin päästään pelastavan uskon ytimeen.

Tämä uskon laji ei ole jotakin, minkä minä teen ja kannattelen omalla toiminnallani. Siinä minulle tehdään jotakin. Minä olen Jumalan pelastustyön kohteena.

Kristus tulee luokseni ja ottaa minut omakseen. Silloin minussa tapahtuu uskoksi kutsuttu asia. Otan Kristuksen vastaan. 

Vertaan tätä vastaanottamista aivan kättelyyn. Seison tönkkönä kirkon ovella. Äkkiä joku tarttuu käteeni ja kättelee pitkään. Huomaan että minua kätellään. Havahdun mietteistäni ja otan kättelyn vastaan. Toinen kuitenkin tekee siinä kaiken työn. Tarttuu ja ravistaa. Minä vain seuraan mukana.

Tätä mukanaseuraamista kutsutaan pelastavaksi uskoksi. 

Keuhkot täyteen ilmaa

Usko kaikkein syvimmässä merkityksessä on siis Kristuksen vastaanottamista. Mutta passiivisessa mielessä. Kun Kristus tulee luokseni, minussa tapahtuu vastaanottaminen.

Tämä luokseni tuleva Kristus ei ole tiedollinen väitelause tai hyvä tunne asioiden järjestymisestä. Hän on elävä persoona, joskin aivan toisenlainen kuin kukaan meistä. Hän ei tule luokseni fyysisenä olentona vaan näkymättömänä tuonpuoleisena henkenä. 

Siksi hänen läsnäolonsa on ei-sanallista ja ei-kokemuksellista. Sitä voi verrata hengittämääni ilmaan. En ajattele sitä eikä se pääsääntöisesti tunnukaan miltään. 

Minut vaan on tehty sellaisiksi, että vedän luonnostani ilmaa sisään. Ilma puolestaan on sellaista, että kun avaan putket, se virtaa keuhkoihin.

Samalla tavalla Kristuksen vastaanottava usko on pohjimmiltaan ei-sanallinen ja ei-kokemuksellinen tapahtuma. Se on totta silloinkin, kun ajatukset ja tunteet sanovat jotakin aivan muuta. Kristus asuu minussa, vaikka masentuneena epäilisin kaikkea suurta ja kaunista, Jumalaa mukaan lukien. 

Ajatukseni ovat silloin sekaisin, mutta Kristus ei siitä pelästy.

Mikä siis olisi luterilainen vastaus kysymykseen uskotko Jumalaan? 
Entä jos sanoisi, että minut on kastettu? Se tarkoittaa, että Kristus on ottanut minut omakseen. Hän asuu minussa ja vaikuttaa niin kuin tahtoo.

Herätys tulee jälkeenpäin

Toki jotkut tulevat hengelliseen herätykseen. Usko kolahtaa, Raamattua aletaan opiskelemaan ja löytyy yhteys seurakuntaan. 

Oikein hyvä. Mutta nämä asiat eivät tuo Jeesusta elämään. 
Työjärjestys on päinvastainen. Ensin Jeesus tulee luokseni ja sydämen usko ottaa hänet vastaan.

Sitten usko alkaa etsiä sanoja ja ymmärrystä. Haluan myös ajatusten kautta saada otteen salaisuuteen, joka asuu jo sydämessäni. Silloin syntyy tietoinen rukouspyyntö. Herra Jeesus, tule luokseni, Hyvä Jumala, kanna minua.

Teologiassa tätä työjärjestystä kutsutaan ennättäväksi armoksi. Ensin armo tekee salatun työnsä, sitten ihmisessä syntyy tietoinen vastaus. 

Ei omasta voimasta

Vähä katekismus selittää uskon synnyn näin: ”En voi omasta järjestäni enkä voimastani uskoa Herraan Jeesukseen Kristukseen enkä päästä hänen luokseen, vaan Pyhä Henki on kutsunut minut evankeliumin välityksellä, valaissut minut lahjoillaan ja säilyttänyt minut oikeassa uskossa”. 

Ihminen ei siis puserra itse itsestään uskoa. En käske omia ajatuksiani: Usko Jumalaan nyt, ota Jeesus vastaan nyt. 

Jos usko olisi tätä, en pelastuisi armosta, vaan oman uskonratkaisuni ansiosta. Luterilaisuudelle on kuitenkin ensiarvoista se, että usko pysyy Jumalan lahjana, ei ihmisen omana tekona. 

Tästä seuraa lohdullinen johtopäätös. Saan luottaa omaan uskooni. Jumala on antanut minulle juuri sellaisen uskonlahjan kuin minulla on. 
Tiedoissani on toki puutteita. Ymmärrykseni jää keskeneräiseksi. Mutta tälläkin uskolla otetaan vastaan Kristus ja hänen lahjansa. Se riittää kaikkein tärkeimpään.

Rauhassa eri mieltä

Luterilaisessa kirkossa sanotaan mielellään, että ihmiset uskovat omalla tavallaan. On kyllä olemassa kirkon sanoma, mutta kukin saa ottaa sen vastaan niin kuin itselle sopii. Omaa uskoa ei tarvitse pakottaa yhteiseen muottiin.

Missä sitten on kristittyjen yhteinen usko, joku kysyy. Eikö kristittyjen pitäisi ajatella samalla tavalla?

Yhteinen usko on yhteisessä Kristuksessa. Kristus on mitä on riippumatta siitä, mitä kukin meistä tietää hänestä. Hänessä on kaikkien kristittyjen yhteinen uskon kohde.

Mutta me koemme ja sanoitamme tätä uskoa eri tavalla. Siihen vaikuttaa se, mitä meille on opetettu ja minkälaisessa ympäristössä olemme kasvaneet. Sama Raamattu avautuu meille eri tavalla.

Siksi yhteistä uskoa ei kannata etsiä pelkästään samanmielisyydestä. Se olisi nurinkurista.

Kun emme ole yksimielisiä tämän elämänkään suurista kysymyksistä, miten voisimme ymmärtää samalla tavalla tätä maailmaa suuremman todellisuuden, joka kaiken päälle salaa itsensä ihmisiltä?

Kristityt saavat siis olla kaikessa rauhassa eri mieltä uskonasioista. Erimielisyys kun koskee vain ajatuksiamme ja kokemuksiamme. Meitä kuitenkin kannattelee sama Kristus.