Saako isä olla heikko?
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3
Mediakortti   |   Yhteystiedot   |   Palaute   |   Sivukartta   |   a- A  A+

Kuopion ja Siilinjärven evankelisluterilaisten seurakuntien lehti

Kirkko ja koti Facebookissa Kirkko ja koti Twitterissä
Lähikuvassa

Saako isä olla heikko?

25.10.2017

Teksti ja kuva: Sini-Marja Kuusipalo

Väsymys ja sodan sitkeät varjot haastavat isän voimavarat. Matti Halmetvaara on oppinut laskemaan omaa rimaansa sisäisten ja ulkoisten paineiden edessä.

”Luovuin juuri älypuhelimesta. Pari vuotta sitten toisen lapsemme vauva-aikana huomasin puhelimen vievän voiton tilanteessa, jossa olisin voinut laulaa lapselle tai lukea kirjaa. Alkoi ärsyttää. Jo viime syksynä hankin peruskännykän, nyt sain viimein otettua sen käyttöön. Juuri kun oma isäni alkoi käyttää älypuhelinta ja yhteydenpito olisi hoitunut näppärästi whatsappin kautta”, Matti Halmetvaara kertoo.

Kolmen lapsen isä haastaa itsensä kokeeseen, jossa puntarissa ovat läsnäolo ja voimavarat.  ”Väsyneenä karkaan puhelimella nettiin monta kertaa päivässä. Tarkistan uutiset, sähköpostit, somepäivitykset. Kun taas menen nettiin läppärillä päivän päätteeksi, ehdin arvottaa asiat tärkeysjärjestykseen”, Halmetvaara kertoo rönsyjen kitkemisestä.

Halmetvaaran kuopus on nyt kolmikuinen, ja hänen vauva-aikansa ajan isä on päättänyt pärjätä ilman puhelimen nettiä, pikaviestimiä ja uutisvirtaa. Nettiin karkaamisen sijasta voisi vaikka nukkua.

Riman ali univelallisena

Päiväkirja kertoisi parhaiten ensi kertaa isäksi tulleen tuoreet tunnot neljän vuoden takaa. ”Olimme kauan toivoneet lasta ja lähes luopuneet toivosta. Kun sitten raskaustestitikkuun ilmestyi kaksi viivaa, itselleni asettamani paineet kasvoivat entisestään ja sävyttivät isyyttä.  Halusin olla hirveän hyvä. En vain osannut määritellä, mitä se on. Rimani oli todella korkealla.”

Väsynyttä vauvan isää alkoikin ärsyttää. Lapsi ei aina ollutkaan ihana. ”Soimasin itseäni asioista ja tunteista, joissa koin epäonnistuneeni. Lasta oli helppo hoitaa, mutta paljon tuli pistettyä voimia hukkaan levon kustannuksella. Myös parisuhteessa yritin hirveästi.”

Toisen lapsen isäksi tuleminen jännitti kuitenkin enemmän. ”Edeltäneen keskenmenon takia odotusaikaa väritti pelko. Huolehdin esikoisen sopeutumisesta sisaruuteen ja jarruttelin uuden vauvan kanssa oloa. En osannut heittäytyä nauttimaan.”

Halmetvaaran ihanneisyys on törmännyt univelkaisen kiukkuun ja kärsivällisyyden katkeamiseen. ”En voinut kuvitellakaan, että vauvavuotena nukutaan niin vähän.”

Patjamies sodan varjosta

Kirjoittamisesta pitävä Halmetvaara on purkanut isyystuntojaan julkisesti blogiin ja yksityisesti päiväkirjaan. Blogikirjoittaminen oli aktiivisinta silloin, kun keskimmäiselle lapselle pidettiin unikoulua.

”Valvoin alkuyöstä ja kirjoitin odottaessani lapsen heräämistä. Silloin blogin kirjoittaminen oli tärkeää.” Silloin syntyi muun muassa kirjoitus patjamiehestä – miehestä joka etsii kotona evakkona yösijaa milloin eteisestä, milloin kylpyhuoneesta.

”Olen luonut isän mallin itse. Monella meidän sukupolvestamme on kokemus poissa olevasta ja etäällä pysyvästä isästä. Nykyisin isällä on lupa olla läsnä lapsen arjessa ja sitä odotetaankin. Sellaista mallia minulla ei ollut, vaikka oma isäni varmasti teki parhaansa niillä eväillä, jotka oli saanut. Ehkä siksi loin isäihanteen, joka ei ollut realistinen. Se sulki pois heikkouden ja haavoittuvuuden. Sen, että joskus palaa pinna ja joskus jurputtaa turhista.”

”Sota vaikuttaa meissä yhä. Se rikkoi ihmistä, ja seuraavat sukupolvet ovat kasvaneet sen varjon alla. Ukkimme joutuivat sodan jälkeen selviämään arkeen lasten isiksi kuka mitenkin. Paukut isyyteen olivat vähissä, hyvä kun lasta sai autettua jotenkin eteenpäin. Isiemme sukupolvi on pystynyt antamaan aineellista hyvää. Minä taas yritän antaa lapsilleni pohjan henkisesti ehjään elämään. Olisipa heillä vähemmän henkistä taakkaa ja enemmän taitoja esimerkiksi kohdata tunteita”, Halmetvaara toivoo.

Burnoutista mehiläisten surinaan

Matti Halmetvaara on tänä syksynä uuden edessä muutenkin kuin isänä. Kuukausipalkkainen työ on yrittäjyyden kautta vaihtunut opiskeluksi uuteen ammattiin. ”Päivätyö koulussa ja pienet lapsen kotona. Se oli uuvuttavaa, väsyttävää ja loppuun polttavaa. ”

Opettajan työ vaati jatkuvaa läsnäoloa ja tarkkuutta, johon Halmetvaaran kuulosairaus toi oman sävynsä. ”Kuulo-ongelman takia työstä lapsiryhmässä tuli sitkuttelua. Illalla en enää jaksanut kotona, kun kaikki hyvä valui töihin. Vaikka arki uuvutti, ei minulla ollut rohkeutta lähteä uuteen noin vain. Kuulosairauteni antoi syyn hakea muutosta.”

Ammatillinen suunnanvaihto johti Halmetvaaran taidepedagogiikan opiskelijaksi. Samalla tiellä mies on pohtinut työn ja perheen yhteensovittamisen kysymyksiä. ”Ennen yhden vanhemman palkalla elätettiin koko perhe. Missä vaiheessa asetelma keikahti niin, että molempien pitää tehdä täyttä päivää ja ylikin? Pitääkö mennä vain talouden ehdoilla?” Halmetvaara ihmettelee.

Hän puolustaa sitä, että työelämä ei saa haukata liikaa voimia kodin, perheen ja puolison osasta.

Halmetvaara on laskenut isyyden rimaa, pistänyt työelämälle rajat ja ruokkii itseään iloa tuottavilla asioilla. ”Kerran vuodessa käyn ortodoksisessa kirkkomuseossa yksin. Saan olla ihan hiljaa ja lukea joka ikisen esittelytekstin.”

Hiljaisuutta Halmetvaara aistii myös uuden harrastuksensa parissa mehiläistenhoitajana. ”Kun puolitoista tuntia etsin kuningatarta, on kuin olisin kirkossa. Pitää olla rauhallinen. Mehiläisten surina ja hunajantuoksu ympäröivät ja vievät omaan maailmaansa.”

Mehiläisten maailma kiehtoo myös perheen 4- ja 2-vuotiaita, joille isä jo etsii sopivia suojapukuja. ”En ole metsästäjä enkä kalastaja ja olen surrut, ettei ole sellaista harrastusta jakaa lasten kanssa. Mutta nyt on!”