Armoa silmän tasalta
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3
Mediakortti   |   Yhteystiedot   |   Palaute   |   Sivukartta   |   a- A  A+

Kuopion ja Siilinjärven evankelisluterilaisten seurakuntien lehti

Kirkko ja koti Facebookissa Kirkko ja koti Twitterissä
Ajankohtaista

Armoa silmän tasalta

29.3.2017

Teksti: Kaarina Heiskanen

Kuva: Petri Ryynänen

 

Armollisuuden kohtaaminen ei lisää kenenkään ihmisarvoa, mutta se on avain,joka auttaa häntä tunnistamaan ihmisarvonsa.

Armahtavainen ihminen tajuaa, että hänelläkin on paljon puutteita, sanoo professori emeritus Paavo Kettunen.

Anteeksi pitää osata pyytää ja antaa,
ja kerran olen armoakin joutunut aneleen.
En nyt tässä enempiä kerro....

Ovatko armo ja anteeksianto samoja asioita, professori Paavo Kettunen?

”Niistä puhutaan usein samoina asioina, mutta niiden välillä on tärkeä tehdä ero. Anteeksiantamiseen liittyy syyllisyys väärästä teosta tai toiminnasta. Armo on laajempi käsite. Se kohdistuu koko ihmiseen, välitetyksi tulemiseen. On asioita, jotka menevät huonompaan suuntaan, jos ne kohdataan anteeksiantamuksella.

Esimerkiksi vääryyttä kokenut voi pyytää anteeksi. Hänelle ei tule antaa synninpäästöä. Sen sijaan hänet tulee kohdata välittävässä ilmapiirissä, niin että hän uskaltaa puhua siitä, mitä on joutunut kärsimään.”

Armon kokeminen konkretisoituu
ihmisten kautta: onko ihmisiä, joiden
seurassa voi olla oma itsensä ja jotka
kannustavat vastoinkäymisissä?

Armo opettaa elämään Jumalan mielen
mukaan, antamaan ja pyytämään
anteeksi niiltäkin jotka vihaavat meitä
ja joita me emme ymmärrä.

Ihmiset uskoo sellaseen mitä ei ole
olemassakaan, koska niillä on kuoleman
pelko. Pelkäävät helvettiä...

Onko Jumalan armo sukua armolle, jota ihmiset osoittavat toisilleen?

”Ihmisten armon asenne on pohjimmiltaan samaa, jolla Jumala kohtaa ihmisen. Armahtavaisuus ei välttämättä edellytä aktiivista uskonelämää, vaan se on mahdollisuutena jokaisessa ihmisessä. Joskus jopa tuntuu, että ne, jotka eivät tunnustaudu kristityiksi, voivat olla armahtavaisempia – he eivät aseta itseään toisen yläpuolelle.  Armahtavaisuus nousee luomistodellisuudesta ja toteutuu empatiakykynä ja kykynä asettua toisen asemaan. Armolle voi antaa lisäsyvyyttä se, että on itse saanut voimakkaan armon kokemuksen.”

Armo kuulostaa joskus armopalalta.
Asuin kouluvuosina tätini nurkissa, ja
silloin tällöin sain kuulla, että ”armosta
sinä täällä olet”. Eihän hänenkään ollut
helppoa pitää nurkissaan levotonta
nuorta. Ymmärrän sen nyt.

Liittykö armoon hierarkia: armahtaja on armahdettavaa ylempänä? Armo on vallankäyttöä?

”Jos puhutaan lainsäädännöstä, armo on vallankäyttöä. Se, joka voi myöntää armahduksen, on asetettu siihen asemaan. Hän voi armahtaa tai olla armahtamatta, eikä sitä tarvitse perustella.

Armahtavainen ihminen tajuaa, että hänellä itselläänkin on paljon puutteita. Ihmisten armollinen asenne toisiaan kohtaan toteutuu, kun ihmiset kokevat olevansa samalla tasolla. Ylhäältä tuleva, toisen reppanaksi alentava armahtaminen, joka sisältää ajatuksen omasta puhtaudesta, voi olla armon pahin vihollinen.”

 Jumalan armoa on vaikea ymmärtää,
jos on lapsena sisäistänyt kokemuksen
itsestään huonona tai jollain tavalla
sellaisena, ettei kelpaa, ettei ole
rakastamisen arvoinen.

Lapsuudenkokemukset vaikuttavat.

Oma persoona ja elämänkokemukset siis vaikuttavat siihen, miltä armo ”tuntuu”?

”Elämänkokemukset muokkaavat jumalakäsitystämme. Yliluonnollinen armon kokemus on harvinaisempaa. Häpeätutkimuksessani muutama vastaaja tosin kertoi kokemuksista, jotka olivat ylittäneet tavallisen toiminnan – ihminen, joka ei ole pystynyt hyväksymään itseään, on saanut syvän kokemuksen Jumalan hyväksynnästä.

Armon kohtaaminen ei lisää kenenkään ihmisarvoa, mutta se voi auttaa häntä tunnistamaan oman ihmisarvonsa.”

Olemmeko nykyään armottomampia – ilkeys voittaa kuusi nolla?

”Läpi historian on ollut julmuutta ja armottomuutta. Silti historiassa kulkee myös armon juonne. Tämän päivän armottomuus ei ole niinkään julmuutta vaan välinpitämättömyyttä ja piittaamattomuutta. Toisen asia ei kosketa minua. Ehkä se on yhteydessä siihen, että meidän täytyy taistella oman hyvämme takia ja pelastaa oma elämämme.”

Anteeksi en anna. On pilattu
perheenjäsenten elämä. Saavat kostonsa,
elämä sen tuo, ennemmin tai
myöhemmin. Armoa ei tipu sellasille,
jotka toistuvasti pettävät lupauksensa.

Miksi kannattaisi yrittää armahtaa ja antaa anteeksi?

”Ketään ei voi käskeä antamaan anteeksi eikä muuttumaan armolliseksi. Anteeksiantamista voi auttaa, jos ihminen saa armollisessa ympäristössä tuoda esille sen, miksi ei anna anteeksi ja mitä katkeruutta ja muita tunteita asiaan liittyy. Sekä anteeksiantaminen että anteeksi huoliminen itselle ovat psyykkisiä prosesseja, jotka vievät aikaa.”

Uskovat leikkivät sanoilla, armollakin.
Ovat itse kykenemättömiä anteeksi
pyytämään tai armoa antamaan. Moni
uskova on parannuksen tehnyt, mutta
muistaa maailman tappiin asti toisten
pahat teot muttei omiaan.

Armo on kirkon ”tuote”, kuten brändinrakentajat sanovat. Miten kirkko voi pitää tuotetta vakuuttavasti esillä?

”Tärkeää on, että ihmiset saavat seurakunnissa kokemuksen välitetyksi tulemisesta. Kun kirkossa todentuu se, että ketään ei jätetä eikä kenenkään ohi ja yli kävellä. Kun kirkko on yhteisö, joka ottaa todesta ihmisen kysymykset ja ihmisen kokonaisuutena. Kun ihmiseltä ei odoteta suorituksia, vaan kirkkoon saa tulla, meni hyvin tai huonosti.”

Artikkelin kursivoidut osuudet on poimittu Facebookista ja suomi24.fi -keskustelupalstalta. Paavo Kettunen toimi käytännöllisen teologian professorina Itä-Suomen yliopiston Läntisen teologian laitoksella.

 

 


Yksin uskosta, yksin armosta

Luterilaisen uskon ytimessä on ajatus Jumalan armosta, jota ihmisen ei tarvitse teoillaan ansaita.

Lutherin näkemyksiin sisältyi paljon kritiikkiä katolista kirkkoa kohtaan: Hän vastusti paavin ylivaltaa ja papiston asemaa muista ihmisistä ylempänä hengellisenä säätynä. Hän kritisoi myös kirkon sakramentteihin liittyviä käytäntöjä – esimerkiksi tapaa jakaa ehtoollista – sitä, että messuissa käytettiin vain latinan kieltä.

Luther piti myös tärkeänä, että kaikilla olisi mahdollisuus tutustua Raamattuun omalla kielellään. Hänen keskeisimpiä kirjallisia töitään ovatkin saksannokset Vanhasta ja Uudesta testamentista.

Luterilaisen uskonkäsityksen kannalta olennaisinta oli kuitenkin hänen uudenlainen ja yksinkertainen tulkintansa niin Isä meidän -rukouksesta, apostolisesta uskontunnustuksesta, käskyistä kuin sakramenteistakin: kristillinen elämä perustuu luottamukselle Jumalan lupauksiin ja lähimmäisen rakastamiselle, ei ulkoisille teoille. Luther toi kristinuskon osaksi ihmisen jokapäiväistä elämää.

Yksin uskosta

Lutherin mukaan yksin usko riittää siihen, että ihminen kelpaa Jumalalle. Oikea usko syntyy Jumalan sanan ja sakramenttien kautta. Usko on luottamusta Jeesuksen sovitustyöhön ja valmiutta tarttua Jumalan tarjoamaan armon lahjaan.

Yksin armosta

Ihminen pelastuu kokonaan Jumalan armon vuoksi, ei omien tekojensa ansiosta. Luther korosti, että Jumala ei aseta ihmiselle ehtoja, vaan luovutti Jeesuksen tekemään sovitustyön ihmisen puolesta.

Yksin Kristuksen tähden

Jeesus Kristus, hänen toimintansa ja opetuksensa on uskon ja pelastuksen lähtökohta. Kristus otti kantaakseen ihmisen synnit, etteivät ne enää erottaisi ihmistä Jumalasta. Kristus kärsi, kuoli ja nousi kuolleista meidän puolestamme.

Yksin kirjoituksista: Raamattu

Kaikki luterilaiset opilliset kysymykset ja linjaukset perustuvat Raamattuun. Luterilaisen kirkon korkeimpana ohjeena on periaate, että kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvioitava Jumalan pyhän sanan mukaan.

Hengen hedelmät

Oikeasta uskosta Jumalaan syntyvät Lutherin mukaan myös aidot hyvät teot, eli ”Hengen hedelmät”. Näitä ovat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä (Gal. 5:22).