Minä ja minun juttuni
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3
Mediakortti   |   Yhteystiedot   |   Palaute   |   Sivukartta   |   a- A  A+

Kuopion ja Siilinjärven evankelisluterilaisten seurakuntien lehti

Kirkko ja koti Facebookissa Kirkko ja koti Twitterissä
Arkisto

Minä ja minun juttuni

Yksilö vai ryhmä? Vapaus vai yhteiset arvot ja tavat? Yksi viime viikkojen kiinnostavimmista puheenvuoroista tähän kirkonkin murrosta sivuavaan teemaan löytyy psykologian saralta. Professori Liisa Keltikangas-Järvinen avasi yksilönvapauden ylikorostamisen ja yhteisöllisyyden kaipuun ristiriitaa analyyttisesti Lääkärilehdessä 39/2013.

”Jokainen saa tehdä mitä haluaa, kunhan ei loukkaa toista, on ajan henki, ja yhteisön tapa on rasite. Toki ennenkin on toimittu tradition vastaisesti ja väitelty [tohtoriksi] villapaidassa, mutta on eri asia, halutaanko traditiota muuttaa maailmanparannuksen nimissä, vai onko lähtökohta se, että minun väitökseni on minun juttuni.”

”Yhteisöä ylläpidetään yhteisillä tavoilla, ja ne ovat aina rajoitus jollekin. Tapojen avulla opetetaan, että myös muiden tunteet tulee ottaa huomioon.”

Ihmisen onnellisuus edellyttää kuulumista johonkin, tapojen ja normien jakamista muiden kanssa. Minäkuvakin peilaa yhteisöä. Täydellistä vapautta voidaan professorin mukaan kutsua myös syrjäytymiseksi. Joukko yksilöitä ei puolusta toisiaan tai kanna huolta heikommista kuten yhteisö tekee.

Psykologia tuntee merkillisen ilmiön: yhteisten normien hävitessä ja yksilöllisyyden lisääntyessä suvaitsevaisuus ei lisäänny.

”Kun jokainen arvo on laajemman yhteisön sijasta minun oma juttuni, tulee sitä puolustaa apinan raivolla. Jokainen eri tavalla ajatteleva ja toimiva on uhka, ja hänet tulee repiä paloiksi. Koska suvivirsi loukkaa vakaumustani, ei kukaan muukaan saa sitä laulaa. Jo tietoisuus, että sitä jossain lauletaan, hermostuttaa”, Keltikangas-Järvinen kuvaa.

Nykyajan suvaitsevaisuudeksi riittävät hänen mukaansa rasismin vastustaminen, tasa-arvoisen avioliittolain ajaminen ja sukupuolisensitiivinen lapsen kasvatus.

Entä miten kutsua yksilöä yhteisöön? Helsingin hiippakunnassa uudistetaan kieltä tulevan uskonpuhdistuksen juhlavuoden kunniaksi. Tavoitteena on kutsuva kieli, ei ulossulkeva puhe.

”Sen verran vaivaa on oltava valmis näkemään, että tullessaan sisään yhteisöön hiukan paneutuu myös sen sisältöihin”, piispa Jari Jolkkonen painotti kommentoidessaan hanketta, josta keskusteltiin hiippakuntavaltuustojen puheenjohtajien ja kapitulien maallikkojäsenten tapaamisessa Kuopiossa viime lauantaina. Kielestä ei voi siivota sisältöjen muuttumatta vaikkapa sellaisia sanoja kuten sakramentti tai synti ja armo.

Se ei tarkoita, että kieli ei olisi kutsuvaa. Kun yksilö haluaa sitoutua yhteisöön, hän yleensä haluaa tulla mukaan ainakin jollakin tasolla sen tapatraditioon ja sitoutua sen arvoihin. Luterilaisessa kansankirkossa on paljon tilaa, avaruutta ja vapautta ihmiselle, mutta tarjolla on tueksi ja turvaksi ylisukupolvinen yhteisö ja usko Jumalan huolenpitoon.

 

ULLA REMES