Oma lapsi – lapsi vielä aikuisenakin
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3
Mediakortti   |   Yhteystiedot   |   Palaute   |   Sivukartta   |   a- A  A+

Kuopion ja Siilinjärven evankelisluterilaisten seurakuntien lehti

Kirkko ja koti Facebookissa Kirkko ja koti Twitterissä
Arkisto

Oma lapsi – lapsi vielä aikuisenakin

28.12.2016

Teksti: Heikki Impiö ja Kaarina Heiskanen

Piirros: Henri Kähkönen

 

Vierailu lapsuudenkotiin taannuttaa aikuisen helposti lapsuuden tuntoihin ja lapsen rooliin.

Millainen on aikuisen lapsen suhde omiin vanhempiinsa, muuttuuko se kun ikää ja kokemusta tulee lisää?
 
Jyväskylän yliopiston perhetutkimuskeskuksen professori Kimmo Jokinen ja Keski-Suomen perheasiankeskuksen johtaja Sirpa Salo saivat kysymyksen pohdittavakseen tapauskertomusten kautta. Kertomuksissa eri ikäiset henkilöt miettivät omaa suhdettaan vanhempiinsa. 

Ikuisuusasetelman äärellä

Jokisen mukaan kysymystä voi lähestyä vertaamalla sukupolvieroja. Kun 60–70-luvuilla opiskelijaradikalismi ja erilaiset nuorisokulttuurit löivät itsensä läpi, tapahtui iso murros myös sukupolvien välillä.

”Vielä muutama vuosikymmen sitten irtiotto omista vanhemmista oli selkeämpi.” 

Jokisen ja Salon mielestä tuon aikakauden kertomuksille on tyypillistä se, että halutaan itsenäistyä ja irtautua lapsuudenkodista hyvin aikaisessa vaiheessa. 

Vanhempien kanssa on ollut myös pientä kitkaa. Aikuisenakaan vierailut eivät ole aina helppoja eikä suhde ole aivan mutkaton. Ajan kanssa suhde alkaa muuttua läheisemmäksi. Oman perheen perustamisen ja omien lasten myötä suhde muuttuu ymmärtäväisemmäksi ja käytännöllisemmäksi.

”Omien lasten myötä perspektiivi laajenee. Kun huolehtii lapsista, huomaa myös sen, miten tärkeä on ollut omille vanhemmilleen”, Salo kiteyttää.

Jokisen mielestä kysymys on tietynlaisesta ikuisuusasetelmasta, lapsi on aikuisenakin vanhempiensa lapsi. Vanhempi pysyy isänä tai äitinä, vaikka lapsille tulee ikää lisää.

”Vaikka suhteessa on vaihtelua, ei se ole koskaan ihan tasavertainen samalla tavalla kuin sisarus- tai kaverisuhteet”, Jokinen arvioi.

Lapsen rooli päälle

Sirpa Salo on perheneuvonnan keskusteluissa huomannut, että lapsuudenkotiin meneminen saattaa ”taannuttaa” aikuisenkin lapsen monella tapaa lapsuuden tuntoihin ja rooliin. Jokinen arvelee, että ilmiön taustalla on vuosikymmeniä kestänyt tiivis vuorovaikutussuhde.

”Nämä asiat voivat olla ihan tiedostamattomia ja huomaamattomia. Ulkopuolinen ehkä huomaa sen äänensävyistä”, Jokinen havainnollistaa.

Hän nostaa esiin havainnot, joita viimeaikaiset tutkimukset tukevat laajemminkin Euroopassa. Nuoremman sukupolven sidos vanhempiinsa on usein sekä emotionaalisesti että taloudellisesti vahvempi. Yksi syy tähän on se, että nuorten sijoittuminen työmarkkinoille kestää pidempään. Myös perheiden perustaminen on siirtynyt myöhempään elämänvaiheeseen. Molemmat yhdessä tai erikseen edesauttavat sitä, että lapsuuden perhe voi säilyttää asemansa pidempään. 

Suhteet ovat tiivistyneet

Jokisen ja Salon yhteinen havainto on se, että sukupolvien välinen kuilu sekä vanhempien ja nuorten väliset auktoriteettisuhteet ovat liudentuneet. Nykyvanhemmat ovat lapsilleen läheisempiä, ikään kuin ystäviä, ja tunnesuhteet saattavat säilyä vahvoina myös kodista irtautumisvaiheessa.

Myös isovanhempien ja lastenlasten suhde on tiivistynyt, ja se luonnollisesti vahvistaa myös keskimmäisen sukupolven suhdetta vanhempiinsa. Ikääntyessä myös myönteisillä tunnesiteillä on merkitystä, kun aletaan miettiä hoivavastuita omista vanhemmista.

Salon mielestä juuri kotoa lähteneet ja omien siipien kantavuutta kokeilevat nuoret eivät kaipaa edelleenkään ohjeita ja paapomista, vaikka sietävätkin sitä paremmin kuin aiemmat sukupolvet.

”Kun lapsesi on täyttänyt 21 vuotta, niin muista, että annat hänelle neuvoja vain hänen niitä pyytäessään”, Salo muistelee erästä mieleen jäänyttä yleispätevää neuvoa vanhemmille.

 


Aika parantaa

  • Suhde äitiin on parantunut, kun on itselle tullut ikää. Aikaisemmin oli hankausta, kun asuimme lähempänä ja näimme useammin. Lähdin maailmalle parikymppisenä, ja kun kävin kotona, en jaksanut ottaa vastaan ohjeita. Harmitti, kun äiti varmisteli, että pärjääkö poika arjessa. Saatoin vastata töykeästikin.

    Nykyään tapaamme harvakseltaan emmekä käytä aikaa kiukutteluun. Olen oppinut käyttämään myös anteeksi-sanaa.

    Olen yrittänyt pärjätä omilla avuilla, mutta on äiti auttanut ajatuksen tasolla ja huonoina hetkinä taloudellisesti. Äiti on nähnyt, että poika on löytänyt paikkansa, joten ohjeet ovat vähentyneet.”

    Poika 52 v ja äiti 83 v

 

  • Isän kanssa arkipäivä sujui hyvin, äidin kanssa tuli ongelmia. Äiti yritti olla ylivertainen, ja se aiheutti sen, että taannuin. Meille syntyi kiistaa siitä, kenellä on oikea tieto. Oli asioita, joista tiesin jo laajemmin, mutta äidin mielestä hypin nenille.

    Perheen perustaminen ja välimatka auttoivat itsenäistymistä. Kun kävimme vanhempieni luona, taannuin nauttimaan heidän palveluistaan. Kolmissakymmenissä tuli iso elämänkriisi. Kerroin siitä vanhemmille, mutta he eivät osanneet auttaa. Tajusin, että nyt olen omillani. Se kehitti elämäntaitoja, ja kasvoin tasaveroiseksi vanhempieni kanssa.”

    Tytär 65 v, äiti 90 v

 

  • Tapaan vanhempiani noin kerran kahdessa viikossa, ja soittelemme usein toisillemme.  Isällä on yrittäjätausta, ja olen pyytänyt neuvoja työasioissa. Äidillä on tapana neuvoa paikoissa, joissa ei välttämättä tarvitse. Hän kyselee arjen sujumisista ja siitä, onko tyttöystävää kiikarissa.

    Mummo käyttäytyy äitiä kohtaan samalla tavalla kuin äiti minua kohtaan – tekee äidille voileivätkin valmiiksi. Vähän naureskelen sitä mielessäni.

    On ihan luonnollista, että vanhempi–lapsi -roolit säilyvät selkeinä, se on mielestäni hyvä asia.”

    Poika 32 v, vanhemmat 58 v