Varjelus matkassa
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3
Mediakortti   |   Yhteystiedot   |   Palaute   |   Sivukartta   |   a- A  A+

Kuopion ja Siilinjärven evankelisluterilaisten seurakuntien lehti

Kirkko ja koti Facebookissa Kirkko ja koti Twitterissä
Lähikuvassa

Varjelus matkassa

30.11.2016

Teksti: Heli Haring

Kuva: Tuija Hyttinen

Juhani Laurinkari tunnetaan kansainvälisestikin ansioituneena sosiaalipolitiikan professorina ja Kuopion evankelis-luterilaisten seurakuntien luottamushenkilönä. Vuodesta 2010 alkaen hän on ollut jäsenenä European Academy of Sciences & Arts -akatemiassa. Hänellä on tutkinnot neljästä eri tiedekunnasta.

Aikoinaan Laurinkari oli muun muassa sekä Suomen nuorin teologi että nuorin sosiaalipolitiikan tohtori ja maamme ensimmäinen terveyspolitiikan dosentti. Melko huikeita saavutuksia ihmiselle, joka on ponnistanut vaatimattomista oloista.

”Olin raskasta työtä tekevän yksinhuoltajaäidin lapsi. Lähtökohta ei tuohon aikaan ennustanut ruusuista tulevaisuutta”, Laurinkari pohtii tänään.

Aivan tavallinen hänen elämänpolkunsa ei ole ollut muutenkaan.

Boheemi adoptioäiti

Aarne Martti Juhani Annanpoika Kotilainen. Se oli Laurinkarin nimi muutaman ensimmäisen elinvuotensa ajan.

”Biologinen äitini sairasti tuberkuloosia ja joutui antamaan minut Nikkilän lastenkotiin, kun olin puolentoista vuoden ikäinen.”

Vain muutamaa kuukautta myöhemmin lastenkoti tuhoutui tulipalossa. Juhani kuitenkin pelastui ja päätyi tilapäishoitoon Nikkilän sairaalassa toimineen mielisairaanhoitajakoulun rehtorin, Inga-Lill Laurinkarin huostaan. Myöhemmin Inga-Lill adoptoi pojan ja nimi vaihtui Juhani Laurinkariksi.

”Silloin oli harvinaista, että yksin elävä nainen adoptoi lapsen.”

Adoptio taisi olla varsinainen onnenpotku tulevaa uraa silmällä pitäen, sillä uudessa kodissa luettiin paljon kirjoja ja siellä vallitsi keskusteleva ja moderni ilmapiiri.

”Adoptioäitini oli hyvin boheemi ihminen, monissa asioissa aikaansa edellä. Hänellä oli myös aivan loistavat kasvatusmetodit.”

”Kun pikkupoikana kiinnostuin tupakasta, äiti heitti pöydälle eri tupakka-askeja ja kertoi niiden olevan yleisimpiä merkkejä. Hän pyysi kertomaan, jos mielestäni joku merkki puuttui joukosta. No, eihän minua tuon jälkeen enää yhtään innostanut ruveta polttamaan. Eikä ole innostanut sen koommin”, Laurinkari nauraa.

Teologia pitää otteessaan

Teini-iässä Laurinkari toimi aktiivisesti muun muassa seurakuntanuorissa ja myöhemmin teologian opinnot kiinnostivat.

”Se tuntui kuitenkin liian helpolta vaihtoehdolta ja siksi hain opiskelemaan myös kotimaista kirjallisuutta ja estetiikkaa.”

Teologiksikin Laurinkari valmistui, mutta kirkollinen ura jäi lopulta aika lyhyeksi.

”Olin liian nuori saamaan pappisvihkimystä, joten päädyin tekemään nuoriso- ja diakoniatyötä Helsingin eri seurakunnissa.”

Diakoniatyön myötä heräsi suurempi kiinnostus sosiaalipolitiikkaa kohtaan.

”En saanut seurakunnasta virkavapaata paneutuakseni syvemmin sosiaalipolitiikan alaan. Niinpä jäin kokonaan pois kirkon leivistä – ja sillä tiellä olen vieläkin.”

Laurinkari kuitenkin myöntää, ettei ole edelleenkään täysin vapautunut teologiasta.

”Olisin ehkä halunnut kulkea sitä polkua, mutta tietyllä tavalla ovet vain sulkeutuivat siihen suuntaan.”

Läheltä piti

Laurinkari kertoo, että hänellä on aina ollut turvanaan eräänlainen lapsenusko. Usko on vain vahvistunut elämässä tapahtuneiden sattumusten myötä.

Vuonna 1980 Italian Bolognan päärautatieasemalla tapahtui tuhoisa terrori-isku, jossa kuoli lähemmäs 100 ja loukkaantui yli 200 ihmistä.

”Olin ajanut kyseisen aseman ohi vain viisi minuuttia ennen iskua.”

Neljätoista vuotta myöhemmin Laurinkari suunnitteli luottamustoimiinsa liittyvää kongressimatkaa Tallinnaan. Sieltä oli määrä jatkaa vielä Tukholmaan.

”Minulle tuli samaan aikaan muita päällekkäisiä menoja ja puntaroin moneen kertaan lähtemistäni. Lopulta päätin jättää matkan väliin.”

Tuo päätös pelasti Laurinkarin autolautta Estonian onnettomuudelta.

”Menetin Estonian mukana lähes kolmekymmentä kollegaa.”

”Näin jälkikäteen olen pohtinut, oliko minulla Estonian suhteen jokin aavistus. Sen verran pitkään tulin matkalle osallistumistani miettineeksi.”

Kun Laurinkari katselee elämäänsä taaksepäin, näkee hän siinä suuren johdatuksen.

”Tuntuu, että minua todella on johdatettu ja minulla on ollut varjelus matkassani.”

”Niin monesta vaaran paikasta olen selvinnyt, etten pelkää enää mitään.”

Joulu perheen kanssa

Laurinkarilla on Leena-vaimonsa kanssa neljä poikaa, joista kaksi asuu ulkomailla. Lastenlapsia on tähän mennessä siunaantunut kolme.

Jouluna on odotettavissa iloinen jälleennäkeminen, kun Laurinkarit saavat luokseen kolme poikaansa ja näiden perheet.

”Esikoisemme asuu Taiwanissa, joten hän ei ole tulossa tänä vuonna jouluvisiitille. Mutta Skype-yhteyksissä olemme varmasti.”

”Ja aivan yhtä varmasti Leena haluaa, että laulamme yhdessä porukan kesken”, Laurinkari arvelee hieman huvittuneena.

Puhe joulusta saa Laurinkarin pohtimaan asiaa myös teologin silmin.

”Välillä mietin, edustavatko jouluperinteet pysähtynyttä aikaa. Toisaalta ne ovat tuttuja ja turvallisia – siinä ominaisuudessaan toki tarpeellisiakin.”

”Kuitenkin tuntuu, että kun pyhät ovat ohi, koko homma on siinä. Unohdettu taas vuodeksi. Toivoisin, että ihmiset löytäisivät joulun aikaan kirkosta enemmän me-henkeä ja yhteisöllisyyttä, joka kantaisi juhlapyhiä pidemmällekin.”