Apua saa, kun pyytää
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3
Mediakortti   |   Yhteystiedot   |   Palaute   |   Sivukartta   |   a- A  A+

Kuopion ja Siilinjärven evankelisluterilaisten seurakuntien lehti

Kirkko ja koti Facebookissa Kirkko ja koti Twitterissä
Lähikuvassa

Apua saa, kun pyytää

27.4.2016

Teksti: Heli Haring

Kuva: Tuija Hyttinen

 

Kahden lapsen äiti Hanna Lehtonen kulki kivisen tien ennen kuin oppi pyytämään ja vastaanottamaan apua.

Lapset, työ ja harrastukset. Elämän peruspaketti. Se on Hanna Lehtosella tällä hetkellä hyvällä tavalla balanssissa.

”Olen hiljattain löytänyt uuden tanssiharrastuksen, johon tykästyin heti. Ensimmäinen tanssitunti tuntui siltä kuin olisi kotiin tullut”, Hanna kertoo hymyillen.

Tärkeintä ja antoisinta on kuitenkin olla äiti 8- ja 5-vuotiaille lapsille. Matka tähän pisteeseen ei ollut aivan helppo.

Vauva kruunaa onnen?

Vajaat kymmenen vuotta sitten Hanna ja hänen miehensä elivät kaikin puolin tyydyttävää elämää pääkaupunkiseudulla. Molemmilla oli hyvät työpaikat ja juuri oli hankittu uusi koti. Onnen kruunaisi perheenlisäys, sillä Hanna oli potenut jo jonkin aikaa vauvakuumetta.

Toive kävi toteen ja raskausaika sujui yllättävän nopeasti.

”Näin jälkikäteen ajateltuna olisi varmasti voinut hössöttää vähän vähemmän. Minulla esimerkiksi oli laukku pakattuna sairaalaan lähtöä varten jo kaksi kuukautta ennen h-hetkeä.”

”Olin omasta mielestäni valmistautunut etukäteen hyvin vauvan tuloon. Olin lukenut paljon aiheeseen liittyviä kirjoja ja vauvalehtiä sekä kysellyt neuvolassa vinkkejä ja ohjeita.”

Synnytys oli helppo ja helpottava asia: tietty vaihe päättyi ja odotettu arki vauvan kanssa saattoi alkaa. Paitsi että tuo arki olikin Hannalle täydellinen järkytys.

Elämyksiä vauvalle

Kaiken piti olla hyvin. Esikoinen oli ihana ja kiltti lapsi. Hän söi ja nukkui normaalisti.

”Mutta minä en nukkunut. Kun vauva oli unten mailla, puuhailin kaikkea mahdollista. Ajattelin, että hyödynnän sen ajan esimerkiksi imuroimiseen – sitä tulikin harrastettua oikein urakalla.”

”Kun vauva olisi taas hereillä, voisin täysipainoisesti keskittyä hänen viihdyttämiseensä. Näin perustelin itselleni puuhastelujani.”

Esikoisen syntymän jälkeen Hannan puoliso oli parin viikon ajan kotona isyyslomalla.

”Tuo aika taisikin sujua ihan mukavasti”, Hanna muistelee.

Vauvan ensimmäisistä viikoista Hannalle on jäänyt mieleen tapaus, joka nyt sekä nolottaa että huvittaa häntä.

”Käärö oli kaksiviikkoinen, kun päätimme viedä hänet tiedekeskus Heurekaan. Ajattelimme, että lapsen on hyvä saada jo vauvaiästä lähtien erilaisia elämyksiä.”

”Jälkeenpäin olemme kyllä mieheni kanssa nauraneet, kuinka älytön koko idea oli. Mutta kaipa taustalla oli pohjaton tarve antaa omalle lapselleen kaikki mahdollinen hyvä, mitä vain maailmasta löytyy.”

Suorittamisen oravanpyörä 

Vähitellen vauva-arki alkoi saada sumuisempia sävyjä. Muutaman kuukauden päästä synnytyksestä univelka ja kaikenlainen vauvan ympärillä hössöttäminen alkoivat vaatia veronsa.

”En ymmärtänyt levätä vaan suoritin vanhemmuutta kahta kauheammin.”

Hannalle ei tullut mieleenkään pyytää apua.

”Lapsemme isovanhemmat asuivat kaukana. Vaikka he olisivat olleet lähempänä, en olisi osannut turvautua heihin. Koin niin vahvasti, että äitinä minun on pystyttävä hoitamaan oma lapseni ja kotini – täydellisesti.”

”En osannut pyytää apua edes mieheltäni.”

Lopulta Hanna oli sekava ja itkuinen.

”Nukuin vain kaksi, kolme tuntia yössä ja nekin pätkissä. Välillä jopa toivoin mieheni sairastuvan, jotta hän voisi jäädä kanssani kotiin.”

”Silloinkaan hälytyskellot eivät soineet. Uskoin kaiken tuollaisen kuuluvan asiaan vauva-arjessa.”

Särkyvä lasi

Jotenkin Hanna sai sinniteltyä ja palasi takaisin työelämään.

”Olin alun perin ajatellut, että jään lapsen kanssa kotiin pidemmäksi aikaa. Lähdin kuitenkin töihin heti äitiysloman päätyttyä. Se tuntui tuolloin helpottavalta ratkaisulta.”

Vajaat kolme vuotta esikoisen jälkeen perheeseen syntyi toinen lapsi. Lähes samaan saumaan perhe muutti Savoon, Hannan kotiseudulle.

”Uudet kuviot, uusi kaupunki, uusi koti, uusi vauva ja äitiysloman jälkeen uusi työpaikka. Liian monta suurta muutosta minulle.”

Jotain tuttuakin tuossa ajassa oli. Paheneva univelka.

”Yhdessä vaiheessa väsymys tuntui niin pahalle, että oksensin aina ennen töihin lähtöä.”

Lopulta Hanna meni lääkäriin ja sai unilääkereseptin. Uniongelmat eivät kuitenkaan ratkenneet.

”Eräänä päivänä huomasin pohtivani, että tässähän ratkaisu oli. En ottaisi vain yhtä pilleriä vaan koko paketillisen. Saman tien myös säikähdin: miten minulle voi edes tulla mieleen jotain noin kamalaa!”

”Tajusin, että jos ihminen edes hetkellisestikään miettii tuollaista, hän ei ole kunnossa. Ymmärsin myös, että olen tullut umpikujaan. En silti osannut kertoa kenellekään miten väsynyt todellisuudessa olin. Häpesin.”

Sitten tuli päivä, joka katkaisi kamelin selän.

”Olin käymässä lasten kanssa äitini luona. Hän antoi minulle isoisäni vanhan pöydän, jota yritin väkisin survoa auton takaluukkuun. Kuului kova pamaus, kun auton ikkunalasi rikkoontui. Silloin kaikki vyöryi yli äyräidensä.”

Hanna lyyhistyi maahan itkemään. Ja siitä itkusta ei ollut tulla loppua.

”Sain vihdoin kerrottua äidille väsymyksestäni ja uskalsin pyytää apua.”

”Uskon, että sen lasin kuuluikin särkyä juuri tuolloin.”

Loppu hyvin

Romahduksen jälkeen Hanna jäi sairauslomalle ja aloitti myös terapian. Hän sopi äitinsä kanssa, että tämä tulee säännöllisesti auttamaan lastenhoidossa. Myös anoppi tuli apuun ja asiat alkoivat järjestyä. Askel askeleelta Hanna pääsi pois pimeydestä ja tänä päivänä elämä on jo valoisaa.

Viime keväänä Hannalle tuli voimakas tarve kirjoittaa kokemuksistaan. Alkutalvesta ilmestyi e-kirja Väsynyt äiti – apua uupumukseen ja unettomuuteen (mm. Elisa Kirja).

”Ajattelin, että kertomalla oman tarinani, voin ehkä auttaa edes yhtä samassa tilanteessa olevaa ihmistä.”

”Putosin itse pärjäämisen ja suorittamisen sudenkuoppaan. Miksi meillä on niin tiukassa ajatus, että jokaisen on pärjättävä omillaan ja avun pyytäminen on heikkouden merkki?”, Hanna pohtii. 

”Opin kipeimmän kautta sen, että apua kyllä saa, kun vain pyytää. Eikä siinä ole mitään hävettävää.”