Herätys ikuisilla niityillä
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3
Mediakortti   |   Yhteystiedot   |   Palaute   |   Sivukartta   |   a- A  A+

Kuopion ja Siilinjärven evankelisluterilaisten seurakuntien lehti

Kirkko ja koti Facebookissa Kirkko ja koti Twitterissä
Arkisto

Herätys ikuisilla niityillä

27.4.2016

Teksti: Terhi Laitinen

 

Kirjailija Olavi Siippainen tarkasteli kirkon ja yhteiskunnan suhdetta tavalla, joka nousee esiin myös tämän päivän keskustelussa.

Kuopiolaissyntyisen Olavi Siippaisen (1915-1963) kirjalliseen tuotantoon on painettu vahva työläiskirjallisuuden leima. Työväestön elämä hänelle kolmannessa polvessa Hallmanin tulitikkutehtaassa ahkeroineena olikin kaikkein läheisin ilmaisumuoto Kuopion ja yleensäkin pikkukaupunkilaisuuden luonteenkuvauksen ohella.

Kirjailijan alter ego

Mutta Siippainen ei kertonut ainoastaan siitä raskaudesta, mitä kahta työtä tekevä työläisvaimo koki sen jälkeen, kun perheen isä oli menehtynyt pystyttäessään porvaristolle näiden kaipaamia kivikolosseja. Siippaisen ikätoveri Aapeli sanoisi tähän: ”Rouvat läikyttävät likööriä pöytäliinoilleen ja minä elän siitä.” (Meidän herramme muurahaisia, 1957)

Nimittäin samalla tavalla kuten Aapeli, myös Olavi Siippainen tarkasteli työväen suhdetta yhteiskuntaan. Yksi hänen lempiaiheistaan oli kirjailijan alter ego, joka etsii nuoruuttaan ja etenkin sen matkaa aikuisuuteen ja oman tien löytämiseen. Tämä yleensä tapahtuu sumussa, missä selkeyteen yritetään päästä kirjallisuuteen tutustumalla.

Toinen ilmiö oli porvarismiehen pilkkaaminen tämän ylevästä luonteesta, jonka pienet paheet peitetään huolellisesti. Kolmas Siippaisen teema oli sota, johon hän itsekin TK-miehenä osallistui. Ja maailmanpalo sai kirjailijaa nimenomaan pohtimaan, miltä sotilaasta tuntui se hetki, kun tiesi joutuvansa tykinruuaksi.

Näistä lähtökohdista ei ole mitenkään yllättävää havaita Olavi Siippaisen käsittelevän myös uskontoa teoksissaan. Tämä on kiintoisaa etenkin siitä syystä, että työväenliikettä ja kirkkoa ei ole totuttu kovin likeisissä suhteissa pitämään. Tässä näkemyksessä myöskään Siippainen ei poikkea yleisestä ajatusradasta. Mutta koska kirjailija piti tärkeimpänä työmotiivinaan sitä, ettei hän jämähdä kuolleisiin käsitteisiin, kuten tekevät ne pulleat porvarit, hän halusi tarkastella kirkkoa ja etenkin sen palvelijoita heidän toimintansa eräänlaisista murtumista käsin.

Pohdintaa taivaallisella viheriöllä

Tärkein kuvaus tästä löytyy romaanista Ikuisilla niityillä (1952), joka jo nimenä tarjoaa herkullisia tulkintamahdollisuuksia. Taivaallisella viheriöllä kolme miestä kertoo elämäntarinansa ja etenkin pohtii, minkä arvoinen olikaan elämän päättötodistus. Mielenkiintoiseksi nousee lihavan pastorin henkilö, joka etsi laki- ja teologianopintojen välissä hengellistä minuuttaan:

”Kun kerroin kuljeskelevani laitakaupunkien kahviloissa ja murjuissa, he pahastuneina ihmettelivät, mitä minulla oli sellaisissa paikoissa tehtävää. Ihmisen velvollisuus oli etsiä Jumalaa ja hakeutua sinne, missä Hänen sanaansa saarnattiin, eikä suinkaan ollut Jumalan asia lähteä edes palvelijoittensa välityksellä tapaamaan ihmisiä ja kaikkein vähimmin epäonnistuneita ihmisiä.”

Toisaalta pastori nuorena miehenä ja oman uskonnollisen tiensä etsijänä kokee mielitiettynsä suhteen kielteisenä: ”Minä en voinut edes hyväksyä Kristiinan katkeraa suhdetta kirkkoon. Tehtaassa hän oli perinyt käsityksen, että papit olivat joutilaita syöttösikoja ja uskonto virallisessa muodossaan vain oopiumia kansalle, kuten oli lausunut köyhälistön suuri profeetta.”

Tärkeä uskon analyysi löytyy puolestaan pastorin luonnehdinnasta: ”Lihavahko pastori ei myöskään tuo mieleen taiteellista sananjulistajaa, joka hienosti ja varmaotteisesti johdattelee seurakuntansa läpi ryteikköjen ja yli kallioiden virvoittavien vesien partaille, vaan päinvastoin hän näytti mieheltä, joka rohkenee tarttua syntiä ja perkelettä suoraan niskavilloista. ”

Tuttua keskustelua

Kirkkoa yhteiskunnallisena ilmiönä Siippainen miettii näin: ”Sillä sehän oli tämän kansan kirkko ja se oli vastuussa tästä kansasta ja sen sielusta, joka ei myöskään voinut muuttua vaihtuvien aatteiden mukana vaan pysyi aina samaan iankaikkisuuteen tähtäävänä ja joutui kenties ylihuomenna jo hylkäämään sen aatteen, josta suut tänään puhuivat.” 

Ja tuskin Siippainen arvasi, että samanlaista keskustelua kirkossa käydään viisikymmentä vuotta hänen kuolemansa jälkeen.

Viimeisenä mutta ei suinkaan vähäisimpänä asiana, ihmisen mieltä askarruttaa se kysymys, mikä on ihmisen henkilökohtainen suhde Jumalaan ja onko sellainen ylipäänsä mahdollista: 

”Nyt minä seison tässä keskellä Hänen ikuisia viheriöiviä niittyjään ja tiedän, että minun pitäisi olla sielu, ja kuinka pääsisin tietämäänkään. Seison kuin seinän edessä. Osaan vain kohottaa käteni ja pyytää tai raivoissani vaatia ratkaisua, minkälaista tahansa... Ratkaisua! Voiko sellainen tulla edes Häneltä? Tai oikeammin: olisiko Hän sitten Hän, jos antaisi ratkaisun ihmisille? Turhaan käännyn puoleenne, sillä näen, ettette tiedä enempää kuin minäkään.
 Emme tiedä mitään.”