Mikä siinä puhumisessa auttaa?
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3
Mediakortti   |   Yhteystiedot   |   Palaute   |   Sivukartta   |   a- A  A+

Kuopion ja Siilinjärven evankelisluterilaisten seurakuntien lehti

Kirkko ja koti Facebookissa Kirkko ja koti Twitterissä
Arkisto

Mikä siinä puhumisessa auttaa?

23.3.2016

Teksti: Kari Kuula

Kuva: Tuija Hyttinen

 

 

Mikä siinä puhumisessa auttaa? Elämä lyö jokaista kipeästi ennemmin tai myöhemmin. Emme pärjää yksin.

Joskus tekee hyvää puhua ymmärtävän ihmisen kanssa omista huolista.
Kirkon työntekijät ovat myös tätä varten. Erityisesti papit, diakonit ja nuorisotyöntekijät. Heitä sitoo vaitiolovelvollisuus, joten heidän kanssaan voi turvallisesti keskustella arkaluonteisistakin asioista. Se ei maksa mitään ja tapaaminen järjestyy nopeasti.

Huolet voivat olla monenlaisia. Aviokriisi. Oma tai läheisen sairaus. Taloudelliset vaikeudet. Lasten kasvatus ja ohjaaminen. Ihmissuhteet. Kirkon työntekijät keskustelevat muistakin kuin uskon asioista.

Ehkä jonkun mielestä on noloa kertoa omista kipeistä asioista, etenkin jos niihin liittyy jotakin häpeällistä. Monet ovatkin kantaneet kuormiaan yksin vuosia tai vuosikymmeniä. Niistä ei ole puhuttu kenellekään.

Jokin vuosikymmen sitten sellaista pidettiin rohkeutena. ”Itse on omat kuormat kannettava, ei se valittamalla parane”. Vanhan kansan viisaudet eivät aina ole kovin viisaita.

Sotku selvenee

Miksi puhuminen auttaa? Kuvitellaan aviokriisi. Piirretään mustalla tussilla taululle ympyrää, niin että muodostuu lopulta musta sekasotku. Se kuvaa ahdistuksen ja huolten täyttämää mieltä. En saa selvää mistään. Kaikki tuntuu sekavalta ja tuskaiselta.

Keskustelen sitten tilanteestani taitavan auttajan kanssa. Tai en edes osaa keskustella, vaan vastailen vain kysymyksiin. Auttaja pyytää kertomaan, milloin avioliiton vaikeudet alkoivat. Mitä oikein tapahtui? Mitä minä tein? Mitä toinen teki? Miltä minusta tuntuu nyt? Miltähän toisesta tuntuu?

Kysymykset jatkuvat. Auttaja kartoittaa tilannettani. Minä vastailen, kerron, pohdin.
Sanon ääneen sellaista, mitä en ole ennen sanonut. Kuinka erilaiselta se kuulostaakaan ääneen sanottuna? Ikään kuin katselisin parisuhteeni vyyhteä vähän kauempaa. En enää olekaan täysin sotkeutunut siihen. Voin katsoa itseäni myös ulkopuolisen silmin.

Näen asiat selvemmin. Tällaisia asioita meille tapahtui. Minä olin toiminut näin. En ollut kuullut kumppaniani.

Saan uusia sanoja kokemukselleni. Olen ahdistunut, pettynyt, paniikissa, koen syyllisyyttä. Sanat ovat täynnä tuskaa, mutta ne rauhoittavat. Ymmärrän nyt, miksi purin kipuani rikkomalla huonekaluja. Ei ollut sanoja.

Vähitellen taululle piirretty sekasotkuinen ympyrä avautuu. Kierteiset viivat oikenevat ranskalaisiksi viivoiksi ja aikajanaksi. Ymmärrän itseäni enemmän; tästä kaikesta on kyse.

Jaettu kuorma kevenee

Kuulluksi tulemisen terapeuttista vaikutusta on kuvattu myös repun avulla. Huolet ja ahdistukset ovat kuin kivillä täytetty reppu, jota kannan selässäni. Vetoketjut ja nahkahihnat ovat tiukasti kiinni, joten en pysty tyhjentämään kuormaani.

Sitten kerron huolistani ymmärtävälle ihmiselle. Hänen kysymyksensä auttavat minua avaamaan vetoketjuja ja hihnoja.

Kuuntelijan myötätunto saa aikaan ihmeen. Ahdistukseni helpottuu. Ikään kuin kaivaisin repustani kiven yksi kerrallaan ja antaisin sen toiselle. Näin jaettu taakka kevenee.

Aviokriisini on silti ennallaan. Mutta se ei tunnu niin tuskaiselta. Jaksan miettiä myös sitä, mitä minun pitäisi nyt tehdä.

Joskus ulkopuolisen neuvoista on hyötyä. Sivullinen saattaa nähdä asiat selvemmin kuin huoliinsa uponnut ihminen. Toisinaan neuvoista ei ole apua. Minun täytyy oivaltaa asiat itse. Toinen voi kyllä auttaa siinä, mutta ratkaisevat ahaa-elämykset tapahtuvat omassa päässä.

Huolesta toimeen

Miten kirkon työntekijän luo päästään keskustelemaan? Soitetaan ja sovitaan aika. Joskus ihmiset katselevat ensin työntekijöitä vähän kauempaa pohtien, kenelleköhän omat asiansa uskaltaisi kertoa.

Kirkon työntekijää saatetaan tavata vain kerran. Toisinaan sovitaan vaikka kolmen kerran keskustelusarjasta.

Useammasta keskustelusta on se hyöty, että ensimmäisellä kerralla puhuttuja asioita jää makustelemaan mieleensä ja samalla valmistautuu jo seuraavaan tapaamiseen. Näin auttajan kanssa keskustellaan myös tapaamisten välillä.

Keskusteluapua tarvitsevan ei tarvitse itse osata mitään. Riittää, kun ottaa auttajaan yhteyttä. Kirkon työntekijä vie siitä tilannetta eteenpäin. Hän kyselee ja haastattelee. Hän pitää huolta aikataulusta. Yhden ihmisen kanssa on järkevää keskustella noin tunnin kerrallaan, tilanteesta riippuen tietenkin.

Ammatillisesti ja omakohtaisesti

Auttaja suhtautuu keskusteluun ammatillisesti. Hän ei taivastele tai tuomitse, koska siitä ei ole hyötyä. Tärkeämpää on nähdä, mitä on tapahtunut ja miten asiat vaikuttavat toisiinsa.

Kirkon työntekijät eivät katso ihmisten ongelmia pelkästään ulkopuolisen silmin. He kärsivät itsekin samoista elämän kivuista kuin muut. Itsellä tai lähipiirissä on avioeroja, masennusta, omien lasten syrjäytymistä, luonnehäiriöitä, alkoholismia ja niin edelleen. Usko Jumalaan ei suojele särkymiseltä.

Siksi uskallan väittää, että mikään inhimillinen ei ole vierasta kirkon työntekijöille. Ovathan he jatkuvasti tekemisissä ihmisten ja ihmissuhdeasioiden kanssa.

Tämä ehkä unohtuu, jos ainoat kokemukset kirkon työntekijöistä ovat juhlatilanteita, joissa pappi puhuu kauniisti ja juo kahvia.