Piste vai kaksoispiste?
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3
Mediakortti   |   Yhteystiedot   |   Palaute   |   Sivukartta   |   a- A  A+

Kuopion ja Siilinjärven evankelisluterilaisten seurakuntien lehti

Kirkko ja koti Facebookissa Kirkko ja koti Twitterissä
Ajankohtaista

Piste vai kaksoispiste?

24.2.2016
Teksti: Kaija Vuorio

Teologian ja terveystieteiden eettinen teemapäivä pohti ihmisen oikeutta kuolla.

Karjalan teologisen seuran kaksipäiväinen symposiumi oli yleisömenestys, huolimatta yleisteemastaan Kuolema – tai ehkä juuri siksi.  Se kokosi noin 350 teologian opiskelijaa, seurakuntien työntekijää ja terveydenhuollon ammattilaista.

Kuolemattomuuden harha

Kuolema ei ole ystävä, eikä kuoleman hetkellä lohduta tieto luonnon kiertokulusta tai geenien jatkumisesta. Moderni ihminen ei käsittele kuolemaan liittyviä pelkoja, vaan mieluiten torjuu ne.

”Kristillisessä viitekehyksessä kuolema on kotiinkutsu. Kuolema ei siten ole piste, joka päättää kertomuksen, vaan kaksoispiste, josta seuraa jotakin”, sanoi piispa Jari Jolkkonen.

Piispa toivoi kirkolta suoraa puhetta kuolemasta ilman kiertoilmaisuja.

”Luterilainenkin hautaan siunaaminen olisi hyvä toimittaa arkku auki ja tehdä hiekkaristi vainajan rinnan päälle, jotta ruumiin kuolema näyttäytyisi juuri niin konkreettisena kuin se on.”

Tieto kuoleman lähestymisestä voi myös rikastuttaa elämää. ALS-tautiin sairastuneiden kokemuksista väitöskirjaa tekevä Matti-Pekka Virtaniemi kertoo potilaiden puhuvan myös sairauden myönteisistä puolista.

ALS-potilaat löysivät elämästään uusia merkityksellisiä asioita kuten läheisemmät ihmissuhteet, oman henkisen kasvun ja yhteyden johonkin itseä suurempaan kuten luontoon. Tai Jumalaan.

”Parantumattomasti sairaan tulevaisuus on sama kuin terveenkin. Jos Kristus on sama eilen tänään ja huomenna, niin silloin rajan takanakin on jotakin tuttua.”


Kuka auttaa kuolemaan?

Terveydenhuollossakaan ei aina ymmärretä, miten erilainen potilas on sairauden eri vaiheissa.

Kaikkien potilaiden kasvukertomus ei mene traumaattisen kriisin teorian mukaan, vaan tieto lähestyvästä kuolemasta voidaan kokonaan torjua.

”Potilas voi kuolla itseltään salaa. Näitäkin tapauksia on”, tietää KYSin Syöpäkeskuksen ylilääkäri Kristiina Tyynelä-Korhonen.

Saattohoidossa pitää tuntea potilas eikä tuputtaa sellaista tietoa, jota tämä ei kykene ottamaan vastaan. Kieltäminen voi olla potilaan ainoa selviytymiskeino.

Tyynelä-Korhosen mukaan kuoleman ottaminen puheeksi ei lisää potilaan ahdistusta, päinvastoin; tilanteesta tietoisilla on parempi elämänlaatu ja oireenhoito onnistuu paremmin.

Potilaat pelkäävät kuolemista, eivät kuolemaa.

”Saattohoidon tavoite on lähtörauha, levollinen tila potilaan ja omaisten kesken”, kuvaa rovasti Kirsti Aalto.

Kuka päättää kuolemasta?

Myös Terhokodin johtaja Juha Hänninen on havainnut, että potilaiden positiivisuus kasvaa loppua kohden.

”Hollannissa eutanasiasta tehdään pyyntöjä tulevaisuuden varalle kymmenen kertaa enemmän kuin toteutetaan. Kun sitten sairastutaan, pyyntöjä on vain kolme kertaa toteutettujen verran.”

Lait potilaan itsemääräämisoikeuksista vievät keskustelua eutanasiaan päin. Suomen Lääkäriliiton toiminnanjohtaja Heikki Pälven mukaan potilaalla on lain mukaan oikeus kieltäytyä hoidosta, mutta ei oikeutta vaatia tietynlaista hoitoa.

Lääkäriliitto suhtautuu kielteisesti eutanasian laillistamiseen tähtääviin aloitteisiin ja kuolemaa jouduttaviin toimenpiteisiin. Lääkärin näkökulmasta laki eutanasiasta tekisi siitä lääkäriä velvoittavan ja sitä vastustetaan lääkärinvalaan vedoten.

”Onko sinun halusi kuolla minun velvollisuuteni tehdä se?” kysyy Pälve.

Juha Hänninen vastaa, että kyllä ja vakuuttaa, että Suomi on kyllin fiksu maa pystyäkseen lainsäädännöllä kontrolloimaan eutanasian käytön.

Saattohoitopäätös on hoitavan lääkärin hoitopäätös, joka on tehtävä hyvissä ajoin yhdessä potilaan ja omaisten kanssa. Potilaan tulee olla tietoinen päätöksestä ja se myös kirjataan potilaskertomukseen. Vastuuta päätöksestä ei voi sysätä omaisille.
Juha Hänninen korosti saattohoidon moniammatillisen tiimityön luonnetta, jossa korkean ammattitaidon täytyy muuttua hyvällä tavalla rutiiniksi.

”Potilaalle ei jää mitään turvaa, jos hoitava henkilökunta itse ahdistuu jokaisesta kuolemasta.”

Arkkipiispa John Vikström kokosi tämän ajan kuolemaa, kuolemista ja ihmistä itseään ymmärtämään pyrkivät pohdinnat. Kulttuurin syvävirrat ovat muuttaneet ihmisten perusasennetta itse olevaiseen, eikä ihminen enää ajattele olevansa alamainen suhteessa esivaltaan ja ympäröivään todellisuuteen. Nyt yhteinen kysymys kaikilla kulttuurin aloilla kuuluu: onko eettisesti oikein tehdä kaikki mikä on teknisesti mahdollista?