Valoa kohden
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3
Mediakortti   |   Yhteystiedot   |   Palaute   |   Sivukartta   |   a- A  A+

Kuopion ja Siilinjärven evankelisluterilaisten seurakuntien lehti

Kirkko ja koti Facebookissa Kirkko ja koti Twitterissä
Kannanotot

Valoa kohden

27.1.2016
Eija Tanninen-Komulainen


Bachin soolosellosonaatit soivat taustalla, ulkona on valtavan kaunista. Maisema on rauhallinen, valoa täynnä. Olohuoneen pöydällä on valkoinen liina, valkoisia ja violetteja kukkia ystäviltä ja työtovereilta, osanottokortteja, kynttilä ja kuva rakkaasta äidistäni, joka nukkui pois. En olisi halunnut vielä päästää, mutta minun toiveellani ei siinä asiassa ollut mitään valtaa.

Tuli suru, itku ja ääretön kaipaus. Sydän pakahtuu, koskee päähän, vatsaan, jalkoihin ja käsiin. Muistot ja kuvat viimeisistä päivistä pyörivät mielessäni yötä päivää. Eivät anna nukkua, olla. Itku tulee arvaamatta. Olo on täysi ja samalla ontto. Tyhjä. Tämä on nollapiste. Loppu ja myös alku.

Jotakin elintärkeää puuttuu elämästä. Jotakin, joka on ollut aina itsestään selvää. Äiti.
Enää ei soitella joka päivä, ei käydä yhdessä syömässä. En enää saa kuulla kokemuksia nuoruuden ajoista. Enää ei mennä kevätretkelle Valamoon, en enää saa niitä kauniita elämänfilosofisia postikortteja. Enää hän ei ole täällä niin, että voisi koskettaa, halata. Kaikki on nyt tehty ja oltu yhdessä, mitä on oltu. On niin paljon, mitä vielä olisi pitänyt tehdä ja sanoa.

Kaipausta ja surua helpottaakseni luen kirjoja, joissa rakkaansa menettäneet ihmiset kertovat, miltä se heistä tuntui ja kuinka he selvisivät musertavasta surusta. Kuuntelen musiikkia, puhun ulkomailla olevan tyttäreni kanssa maratonpuheluja. Poikani perhe ja lapsenlapseni tuovat aina ilon ja pitävät tässä hetkessä. Soitan veljelleni useammin kuin ennen kysyäkseni, miten hän jaksaa. Perheenjäsenillänikin on oma surunsa surtavana.

Työtoverini ovat kultaisen ymmärtäväisiä työssä tai sieltä poissa ollessani. Ja mieheni on ehdoton tuki ja turva. Niin kuin kallio, joka ei horju, ei huoju vaan yksinkertaisesti on.

Luonto on selvästi puolellani. Pitkän, pimeän ja raskaan syksyn ja alkutalven jälkeen valon määrä auttaa, tekee mielen virkeämmäksi. Kauneus ympärillä hoitaa. Aamulla on helppo nähdä, että uusi päivä koittaa ja valo voittaa.

Valoon ja kauneuteen, muiden poismenneiden rakkaiden ja isän luokse, uskon äitini päässeen. Hyvyyteen ja rakkauteen, joka voittaa aina.

Surullisin mielin, mutta valtavan kiitollisena saamastani elämästä, äidin rakkaudesta ja yhdessä kuljetusta matkasta, on kuljettava kohti uutta ja kohti valoa. Päivä vain ja hetki kerrallansa.

Äiti on kielen kaunein sana
äiti on parahin lohduttaja
Silloin kun maailma syrjii lasta,
äiti ei lakkaa rakastamasta
Äiti on maailman kirkkain tähti
silloinkin vielä, kun iäksi lähti.

(tekijä tuntematon)

Ystäväni kertoi, että rakkaan kuoleman jälkeen hänen piti keskittyä elämään minuutti ja tunti kerrallaan. Enempää ei jaksanut. Siitä elämä kuitenkin lyhyin askelin alkoi voittamaan. Valo lisääntymään.