Ruusut ikkuna-aukossa
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3
Mediakortti   |   Yhteystiedot   |   Palaute   |   Sivukartta   |   a- A  A+

Kuopion ja Siilinjärven evankelisluterilaisten seurakuntien lehti

Kirkko ja koti Facebookissa Kirkko ja koti Twitterissä
Arkisto

Ruusut ikkuna-aukossa

27.11.2015

Eija Tanninen-Komulainen


Pieni tyttö makaa puisella laverilla. Onnellisena, kun hänelle annettiin yläpeti. Laverin kohdalla on ikkuna-aukko. Siihen hän laittaa valkoisia ruusuja.

Juhannusruusuja, jotka hän on kiireessä ja hädässä on taittanut kotipihansa pensaasta. Piti lähteä pakoon sotaa. Jo toisen kerran lapsi joutui pois rakkaasta kodistaan, vain ruusut kädessään.

Juna, jonka härkävaunussa pieni tyttö on, puksuttaa kohti tuntematonta. Vaunu on täynnä naisia, lapsia ja vanhuksia. Naiset voivottavat, itkevät ja välillä laulavat virsiä. Määränpää on tuntematon. Matkaa tehdään kauan ja välillä vaunuja seisotetaan asemilla. Vetureita tarvitaan viemään sotilaita rintamalle. Koko ajan saa pelätä, että vihollinen pommittaa seisovia vaunuja.

Tytön isoveljet ovat sodassa ja isä jossakin toisaalla valmistelemassa perheen eläimiä pitkälle pakomatkalle.

Pieni tyttö, äitini, pakeni perheensä kanssa Karjalasta. Sinne oli jätettävä lähes kaikki. Paluuta ei ollut enää koskaan.

Matkan määränpäässä Pohjanmaalla hyväntahtoiset suomalaiset tarjosivat ensiavun. Muutaman mutkan kautta äitini perhe muutti lopulta Savoon, hyvään maalaistaloon, joka tarjoisi kodin ja työtä. Äitini kaksi veljeä kaatuivat sodassa, eikä äitini isä enää kestänyt poikiensa kohtaloa ja jo toista pakoa kodistaan. Hän menehtyi jatkosodan aikana, kaukana kodistaan, mutta kuitenkin turvassa perheen ja muiden hyvien ihmisten ympäröimänä tuossa maalaistalossa.

Suomen valtio asutti äitini jäljellä olevan perheen Savoon. Antoi pienen palan maata ja mahdollisuuden uuteen alkuun. Suomea on myös minun kiittäminen olemassaolostani. Savossa äiti tapasi isäni.

Muutamia vuosia sitten äitini halusi lähteä katsomaan tuota muuruveteläistä maalaistaloa, jossa heitä oli kohdeltu niin hyvin. Vaikka aikaa oli kulunut kauan, äitini osasi neuvoa tien perille. Talon pihassa seisoi nuori mies, jatkosodan aikana taloa pitäneiden ihmisten sukulainen. Talossa asui nyt hänen perheensä. He ottivat meidät, ventovieraat ihmiset, sydämellisesti vastaan ja pyysivät sisälle.  Meille keitettiin kahvit, ja kupposen ääressä äitini muisteli elämäänsä tuossa talossa lapsena. Hänen kertomuksensa oli meille kaikille kiehtovaa kuultavaa.

Kohta nuori isäntä haki vanhoja valokuva-albumeja. Kuvia katsoessamme koimme kaikki jotakin aivan erityistä ja yhdistävää. Albumeissa oli valokuvia äidistäni lapsena, hänen sisaruksistaan ja muista perheenjäsenistä siinä kyseisessä talossa, jossa olimme! Yhdessä albumissa oli kuvia myös ukkini hautajaisista. Talon omistajat olivat järjestäneet ukilleni, evakolle, arvokkaat hautajaiset, joihin valokuvaajakin oli kutsuttu. Ensimmäistä kertaa elämässäni näin ukkini hautajaiskuvat.

Tämä on tositarina ihmisten hyvyydestä, halusta auttaa ja sopeutua elämään rinnakkain. Näin meillä täällä Savossa on tehty.