Värein sanoitettu suru
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3
Mediakortti   |   Yhteystiedot   |   Palaute   |   Sivukartta   |   a- A  A+

Kuopion ja Siilinjärven evankelisluterilaisten seurakuntien lehti

Kirkko ja koti Facebookissa Kirkko ja koti Twitterissä
Arkisto

Värein sanoitettu suru

30.9.2015

Teksti: Heli Haring

Kuvat: Seija Rytkönen

 

Puolisonsa kuoleman jälkeen Anita Rimpilä-Kaikkonen purki surunsa kankaalle.Tuloksena syntyi kymmenen batiikkivärjättyä mekkoa.

Anita Rimpilä-Kaikkosella on takanaan raskas rupeama. Hänen Olli-puolisonsa kuoli viime huhtikuussa sairastettuaan syöpää viisi vuotta. Viimeisen vuoden ajan Anita toimi miehensä omaishoitajana. 

”Se vuosi oli Ollille hiljaista hiipumista.”

Hautajaisten jälkeen Anita tunsi putoavansa totaaliseen tyhjyyteen.

”Tunne piti vain hyväksyä ja käydä jotenkin läpi.”

”Ajattelin hakeutuvani seurakunnan sururyhmään, mutta ryhmät olivat siinä vaiheessa jo täynnä.”

Pelastava oljenkorsi löytyi rakkaasta harrastuksesta, taikinabatiikkivärjäyksestä.

Toivossa päivästä toiseen

Anita kertoo olleensa aina vähän taiteisiin höpsähtänyt ihminen.

”Nuorena ei ollut toivottavaa olla taiteesta kiinnostunut, koska se ei elätä.”

Ammatti löytyikin muulta alalta, mutta innostus luovuuteen ja käsillä tekemiseen kyti pinnan alla.

Anita teki pitkän työrupeaman lomakoti Tuomirannan toiminnanjohtajana. Siellä hän myös tutustui ensimmäistä kertaa batiikkitöihin.

”Eräs maahanmuuttajaryhmä opetti minulle kotimaassaan paljon käytetyn taikinabatiikkitekniikan. Sitä olen myöhemmin itse kehittänyt vielä eteenpäin.”

Viime syksystä alkaen Anita on opettanut batiikkivärjäystä kansalaisopistossa.

”Opetustyö oli minulle myös eräänlainen henkireikä omaishoitajuuden keskellä.”

Omaa suruaan Anita alkoi purkaa batiikkivärjäykseen jo Ollin vielä eläessä.

”Tein yhden mekon kuvaamaan omaishoitajan arkea. Se kertoo toivosta, jonka varassa yrittää jaksaa päivästä toiseen.” 

Anitan suru ei ole pelkkää mustaa.

”Ainoa mustanpuhuva mekko syntyi heti hautajaisten jälkeen. Muissa mekoissa onkin sitten kirkkaampia värejä, sillä ne ovat aika pitkälti syntyneet yhteisistä, ihanista muistoista.”

Surulle pitää aueta

Anitaa ihmetyttää suomalaisten puhumattomuus ja negatiivisuuteen käpertyminen. Erityisesti ilmiö löi silmille, kun Anita aikoinaan palasi takaisin Suomeen useiden Englannissa ja Yhdysvalloissa vietettyjen vuosien jälkeen.

”Tuntuu, että emme osaa käsitellä varsinkaan vaikeita asioita. Pidämme kynsin hampain kiinni synkästä tunteesta, emmekä suostu antautumaan auttaville prosesseille.”

”Koen itse, että surulle pitää aueta ja kulkea sen mukana eteenpäin. Suru täytyy jollakin tavalla sanoittaa ulos. Siihen ei pidä jäädä kituilemaan.”

Jollekin se tapa on puhuminen tai kirjoittaminen, toiselle kenties luovuuden valloilleen päästäminen taiteen keinoin. 

Oman suruprosessinsa keskellä Anita on tehnyt tärkeän huomion.

”Ei kriisejä tarvitse pelätä. Ne kuuluvat elämään ja mahdollistavat sen, että asioita voi arvioida uudella tavalla.”

Suru täytyy jollakin tavoilla sanoittaa ulos. Siihen ei pidä jäädä kituilemaan.

Rankka omaishoitajuus

Omaishoitajan todellisuus oli Anitalle järkytys.

”En todellakaan voi suositella omaishoitajuutta kenellekään. Systeemi on aivan lapsenkengissä.”

Anita koki, että hänet jätettiin täysin yksin. Hän huomasi joutuneensa keskelle kylmää ja byrokraattista koneistoa.

”Tarvittavat asiat ja oikeudet pitäisi löytyä selkeästi yhdeltä paperilta. Sen sijaan niitä saa hakea sieltä sun täältä. Yhdessä paikassa sanotaan näin ja toisesta paikasta saakin ihan erilaista informaatiota.” 

Tietyssä vaiheessa Anitalle ja Ollille järjestettiin kotisairaanhoidon palvelua.

”Sieltä tuli aina eri ihminen viidentoista minuutin käynnille. He tulivat muun muassa auttamaan wc- ja peseytymisasioissa. Harvoin kuitenkaan wc-tarve sattui yksiin hoitajan käynnin kanssa.”

Anita olisi kaivannut apua esimerkiksi siihen, että pääsee hoitamaan asioita.

”Omaishoitajan on käytävä kaupassa ja apteekissa. Vaan mitenkä käyt, kun sairastavaa läheistä ei voi jättää yksin? Minäkin turvauduin lopulta naapuriapuun.”

”Olen sentään vielä hyvässä kunnossa ja Ollikin jaksoi alkuvaiheessa liikkua jonkin verran itse. Mutta kuinka ihmeessä selviävät ne omaistaan hoitavat, jotka itsekin ovat jo fyysisesti heikommassa kunnossa?”

Valoa tunnelin päässä

Ollin kuolemasta on niin vähän aikaa, että suru on vielä läsnä Anitan elämässä. Se ei silti lamaannuta.

”Muistot ja hyvät ystävät kantavat surun läpi.”

”Olli oli ihanan positiivinen ihminen. Hän ei koskaan valittanut mistään. Sanoinkin hänelle useamman kerran, että kunpa saisin edes hitusen tuota positiivisuutta matkaani sinulta.”

Anitasta tuntuu, että valoa alkaa pikkuhiljaa pilkistää tunnelin päästä.

”Nyt on aika uudelle identiteetille. Haluan omistautua entistä enemmän ystävilleni ja lapsenlapsilleni. Minusta onkin viime aikoina tullut varsinainen kyläluuta.”

Myös vapaaehtoistyö kiinnostaisi tulevaisuudessa.

”Olen tehnyt työtä maahanmuuttajien parissa, joten vapaaehtoistoiminta tänne mahdollisesti tulevien pakolaisten hyväksi voisi olla sopivaa hommaa.”

Mutta ensin Anita haluaa vetää henkeä ja ladata akkuja raskaan ajanjakson jälkeen.

”Päätimme ystävättären kanssa repäistä ja vuokrasimme marraskuuksi asunnon Espanjasta. Se on eräänlainen pioneerimatka, menemme kuulostelemaan miltä elämä etelän lämmössä tuntuu.”