Minne hihitys häviää?
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3
Mediakortti   |   Yhteystiedot   |   Palaute   |   Sivukartta   |   a- A  A+

Kuopion ja Siilinjärven evankelisluterilaisten seurakuntien lehti

Kirkko ja koti Facebookissa Kirkko ja koti Twitterissä
Arkisto

Minne hihitys häviää?

30.9.2015

Raili Pursiainen

 

Aikoinaan Varpaisjärven piispantarkastuksessa koululaiset kysyivät piispa Wille Riekkiseltä, milloin tämä oli tullut uskoon. Piispa vastasi vanhalla vitsillä, jossa mies menee lääkäriin ja valittaa, että hänestä tuntuu, että hän on hevonen. Lääkäri tiedustelee, mistä asti hänestä on tuntunut tältä ja mies vastaa, että ihan varsasta asti.

No, tämäpä kertomus kolahti pieneen ekaluokkalaiseen poikaan etupenkissä ja hän päästi sellaisen hihityksen, että harvoin kuulee. Hihitys ei sitten millään ottanut loppuakseen ja opettaja koetti mulkoilla ja näyttää sormea, että nyt piisaisi. Poikapoloinen yritti vakavoitua ja veti naamaa peruslukemille, mutta yhä uudestaan hän sipisi hiljaa itsekseen ”varsasta asti...” ja kumartui penkkien väliin hihittämään takkinsa suojaan. Ajattelin, että on kotona ainakin yksi muisto piispantarkastuksesta kerrottavana.

Mistä se oikein johtuu, että pienillä ihmisillä on usein taito ja taipumus hihittää ihan hervottomana kaiken maailman asioille? Mitättömillekin. Ja minnekä se taito vähitellen useimmalta katoaa? Aika moni osaa vanhemmiten nauraa vain toisten epäonnistumisille ja vahingoille, hymyillä pilkallisesti niille, jotka ovat muka tyhmempiä tai heikompia tai hohottaa rivoille vitseille? Minnekä hihitys häviää? Minnekä katoavat ne silmät, joilla näkee huvittavia asioita ihan tavallisessa arjessa, tavallisissa asioissa? Missä on se sydämellinen ja ketään vikoilematon nauru, joka useimmassa lapsessa elää? Sen kun löytäisi.

Jos sinulla on se hihittämisen taito tallella, onnittelen sinua! Olet onnekas monessa suhteessa. Löydät iloa sieltäkin, mistä muut eivät löydä. Et tarvitse odottaa muiden epäonnistumisia saadaksesi hörönaurut. Ja ilo on kyllä parasta lääkettä moneen sairauteen. Tässä voin puhua ihan omasta kokemuksesta. Hyvässä seurassa ja iloisessa hirnunnassa unohtaa nivelrikkoiset polvet ja jumittavat lihakset. Eikä kunnon hihitystä voita mikään. Tämän kun muistaisi. Ihan varsasta asti.