Luomisen tuskaa ja iloa – tekstintuottajan arkea
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3
Mediakortti   |   Yhteystiedot   |   Palaute   |   Sivukartta   |   a- A  A+

Kuopion ja Siilinjärven evankelisluterilaisten seurakuntien lehti

Kirkko ja koti Facebookissa Kirkko ja koti Twitterissä
Arkisto

Luomisen tuskaa ja iloa – tekstintuottajan arkea

27.5.2015

Teksti: Marja-Sisko Aalto

Kuvat: Seija Rytkönen

 

Kirjoittajan tuskan paikaksi on sanottu tyhjän paperin tai nykyisin tyhjän ruudun tuijottamista. Pitäisi sitä ja pitäisi tätä, on ehkä määräaikakin tuottaa määrämittainen teksti annetusta aiheesta, mutta alkuun pääseminen voi olla työn ja tuskan takana.

Tunnustan: Itse en tuosta ole kärsinyt, vaan tekstiä syntyy nopeasti. Joskus mietin, onko ajatus nopeampi kuin sormet vai päinvastoin, kun suunnitelmat ja aikomukset muuttuvat moneen kertaan matkan varrella. Jos kyseessä on tilaustyö, on varminta tehdä mitä käsketään. Vapaassa kirjoittamisessa saa antaa mielikuvituksen temmeltää ja sattumankin antaa satonsa – kunhan edes auttavasti on logiikkaa mukana.

Dunkel gesagt, dunkel gedacht, sanoo saksalainen. Hämärästi ilmaistu on usein hämärästi ajateltu eli ei loppuun asti mietitty. Lukijaa tulee pääsääntöisesti armahtaa sen verran, että hän ilman erityiskursseja tai kädestä pitäen neuvomista pääsee jyvälle, mikä on kirjoituksen tarkoitus.

Mistä kirjoittaisin?

Mieti, mitä osaat tai missä haluat kehittyä. Perusohje on, että kannattaa aloittaa siitä, minkä varmasti osaa. Ylevä runo tai juhlapuhe voi olla yllättävän vaikea, mutta saat heti valmista, kun kuvaat jotakin tuttua. Mitä teit tänä aamuna herättyäsi? Miten korvapuustit leivotaan? Miksi Lamborghini ampaisee liikkeelle ärhäkämmin kuin papparaisen Lada? Millainen oli äsken näkemäsi TV-ohjelma?

Aika monen kirjoittajanura on lähtenyt päiväkirjasta. Voihan sitä raapustaa vaikka sulkakynällä, mutta yhtä hyvin omalle tietokoneellesi tai nykyaikaiseen tapaan blogiin, facebookiin tai muuhun sosiaaliseen mediaan. Kirjoittamista kun oppii kirjoittamalla. Vielä upeampaa, jos olisi käytettävissä rehellisiä ja jotakin tolkkuavia kriitikoita, jotka ovat niin hyviä ystäviä, että tohtivat myös puutteista huomauttaa.

Tajunnan virtaa

On aikoja ja asioita, jolloin kirjoittamien on velvollisuus, ja aihe ja määräajat sitovia. Asialliset hommat hoidetaan, sanoi Koskela, mutta jatkoi: ”Muuten ollaan kuin Ellun kanat.”

Tunnustan olevani Ellun kana. Nautin, kun saan kirjoittaa, mitä mieleen juolahtaa.

Aivojen vaivaaminen on terveellistä ja suotavaa, joskin myös lepoajat on syytä muistaa.

Kirjoittaminen tuo mielihyvää. Se on myös konkreettista, kun käsien ja aivojen yhteistyön tuotos näkyy heti.

Joskus tuo vapaa kirjoittaminen vie syrjäpoluille, jotka eivät johda mihinkään tai johtavat ihan muuhun kuin suunniteltuun. Niistä voi kehkeytyä toisen kirjoitelman runko, ne voivat muuttaa alkuperäisen suunnitelman – mutta joka tapauksessa on syntynyt taas uutta tekstiä ja ehkä uutta opittu. Lue ajatuksen kanssa se minkä kirjoitit! Mikä siinä oli hyvää, missä kehittämisen varaa, mihin sitä voisi käyttää? Jääkö se pöytälaatikkoon vai olisiko siitä enempään?

Romaanin juonesta pyrin kehittelemään mieleen jonkin perushahmotelman. Se antaa ryhtiä ja auttaa, jos mieli huutaa hetken tyhjyyttään. Pian mielikuvitus herää.

Olen kuvitellut henkilöhahmoni sen verran valmiiksi, että näen heidät silmissäni. Mukavinta on, kun voin keskustella heidän kanssaan. Aatu, Annette, Herman ja muut saattavat minut keskeyttää ja todeta, ettei se noin ollut. Sen sijaan…  Ei kun kirjoittamaan!