Seurakunta nosti jaloilleen
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3
Mediakortti   |   Yhteystiedot   |   Palaute   |   Sivukartta   |   a- A  A+

Kuopion ja Siilinjärven evankelisluterilaisten seurakuntien lehti

Kirkko ja koti Facebookissa Kirkko ja koti Twitterissä
Arkisto

Seurakunta nosti jaloilleen

25.3.2015

Teksti: Heli Haring

Kuva: Ari-Pekka Keränen

 

Viime kesänä Ramona Lindgrenin elämältä meni pohja pois. Takaisin jaloilleen hän pääsi seurakunnan tuella.

Ramona Lindgren on omaksunut kristillisen elämänkatsomuksen jo pikkutytöstä lähtien.

”Romanikulttuurissa uskonnolla on todella iso merkitys. Opimme ihan pienestä pitäen tuntemaan Jeesuksen ja hänen tarinansa.”

”Tiedän Jumalan olevan olemassa. Sitä ei tarvitse arvailla.”

Viime kesäkuussa Ramonan sisaren poika kuoli yllättäen. Samalla horjui Ramonan luottamus turvallisen Taivaan Isän olemassaoloon.

”Poika oli ollut minulle kuin oma lapsi. Olin hoitanut häntä pienestä saakka. Vielä vartuttuaankin hän kävi luonani lähes päivittäin.”

”Kun hän kuoli, tuntui, että elämältäni putosi pohja. Pasmat menivät sekaisin ja voimia ei meinannut löytyä päivästä toiseen selviämiseen”, Ramona muistelee.

Pelastusrengas ja ponnahduslauta

Tuossa vaiheessa Ramonan romanikulttuurin ohjaajaksi tähtäävät opinnot olivat loppusuoralla.

”Energiaa opintojen jatkamiseen ei kerta kaikkiaan ollut. Ajattelin, että tähän ne taisivat tyssätä.”

”Jaksoin vain itkeä. Olin hyvin katkera Jumalalle, koska hän oli ottanut täältä pois ihmisen väärässä järjestyksessä. Eihän lapsen kuulu kuolla ennen vanhempiaan.”

Pientä lohtua toivottomuuteen toi kontakti Alavan seurakunnan diakoniin.

”Kävin sisareni kanssa diakonin juttusilla. Hän suhtautui meihin empaattisesti ja ymmärtäväisesti. Tuntui, että häneltä sai aidosti tukea.”

”Meidän koko perhepiirillemme pojan kuolema on ollut hyvin vaikea asia. Siksi tuntui helpommalta puhua siitä jonkun ulkopuolisen kanssa.”

Nuo diakonin kanssa käydyt keskustelut osoittautuivatkin lopulta pelastusrenkaaksi, joka palautti Ramonan elämänhalun.

”Otin uudelleen yhteyttä samaiseen diakoniin – nyt opiskeluasioiden tiimoilta. Vyyhti lähti purkautumaan ja pääsin suorittamaan opintoihini liittyvät näytöt seurakuntaan.”

Ramona sai tutkintonsa suoritettua viime jouluna.

”Koen, että seurakunta on ollut minulle ponnahduslauta. Uusia polkuja on avautunut edessäni.”

Tuplasti parempi

Vaikka opiskelut olivatkin paketissa, ei Ramonaa niin vaan päästettykään pois seurakunnan kuvioista. Eläväinen ja ulospäin suuntautunut nainen oli niin pidetty työntekijöiden ja seurakuntalaisten keskuudessa, että opinnäytejaksojen jälkeen avautui mahdollisuus jäädä työharjoitteluun Alavaan.

”Minut on otettu ihanasti vastaan. Alussa ehkä aistin joidenkin kehonkielestä pientä varautuneisuutta romanitaustaani kohtaan, mutta epäluulot hälvenivät nopeasti.”

Ennakkoluulojen kanssa Ramona on joutunut kamppailemaan aivan lapsesta saakka.

”Kun aloitin peruskoulun, olin ensimmäinen romanilapsi koulussani. Silloin vielä opettajienkin keskuudessa oli ennakkoluuloja.”

”Muistan esimerkiksi, kuinka yksi opettaja jopa repi minua hiuksista. Tapaus kyllä selvitettiin ja sen jälkeen välit kyseisen opettajan kanssa olivat hyvät.”

Aina silloin tällöin Ramona törmää myös ikiaikaiseen uskomukseen siitä, että mustalaiset varastelevat lapsia.

”Tuo kyllä pitää paikkansa. Mutta kyse oli romanien omista lapsista, joita viranomaiset olivat ottaneet huostaan. Entisaikaan ajateltiin, että kulkurielämä ei sovi lapsille ja siksi romanilapsia vietiin vanhemmiltaan. Jossain vaiheessa vanhemmat sitten hakivat lapsiaan takaisin”, Ramona selvittää. 

”Monesti on tuntunut, että romanina sinun pitää olla tuplasti parempi verrattuna valtaväestön edustajaan.”

Ne pienet teot

Työharjoittelunsa aikana Ramona on ollut antamassa oman panoksensa sekä diakonia- että nuorisotyössä.

”Olen saanut olla mukana esimerkiksi Elävän elämän illoissa, kädentaitokahvilassa ja leireillä. Monenlaisia antoisia keskusteluja olen käynyt niin varttuneemman väen kuin nuorisonkin kanssa.”

Ramonasta on palkitsevaa, kun voi pienillä teoilla antaa toiselle ihmiselle jotain suurta.

”Kerran kosketin jutustelun lomassa erään 93-vuotiaan rouvan käsivartta. Hän kertoi, ettei häntä ollut vuosikymmeniin koskettanut kukaan muu kuin lääkäri. Lopulta rouva itki sylissäni, kun silittelin häntä.” 

Työharjoittelunsa aikana Ramona on nähnyt, miten paljon yksinäisyyttä yhteiskunnassamme on.

”Romanina minun on vaikea käsittää sitä. Meidän kulttuurissamme perhe on paljon laajempi käsite kuin pelkkä ydinperhe. Pidämme tiiviisti yhtä suvun kesken.”

”Jos esimerkiksi joku meistä on joutunut sairaalaan, häntä mennään katsomaan sinne isolla porukalla.”

Vaikean ajanjakson jälkeen Ramona katsoo nyt luottavaisesti tulevaisuuteen. Toiveissa on päästä opiskelemaan oppisopimuksella diakoniksi. Asian on määrä ratketa kevään aikana.

”Seurakunta on antanut minulle hyvät mahdollisuudet näyttää mihin pystyn. Olen tänä aikana tutkiskellut itseäni ja löytänyt uusia kykyjä.”

”Tunnen kirkon melkein toiseksi kodikseni. Siellä ei koskaan tarvitse miettiä, että miten täällä oikein pitäisi olla.”