Kuolema – Vihollisista viimeinen
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3
Mediakortti   |   Yhteystiedot   |   Palaute   |   Sivukartta   |   a- A  A+

Kuopion ja Siilinjärven evankelisluterilaisten seurakuntien lehti

Kirkko ja koti Facebookissa Kirkko ja koti Twitterissä
Arkisto

Kuolema – Vihollisista viimeinen

25.3.2015

Teksti: Satu Väätäinen

Kuvakollaasi: Tuija Hyttinen

 

Kuolema on elämään kuuluva elämän vihollinen. Kristillisen käsityksen mukaan kuolema ei kuitenkaan ole elämän loppu.

Vaaleanpunainen alppiruusu kukkii valtoimenaan lapsuuskodin pihalla. Tätä ennen se ei ole tehnyt ainoatakaan kukkaa, vaikka veljeni istutti sen jo yli vuosikymmen sitten. Taitan siitä mukaani kauneimman oksan. Olemme lähdössä ottamaan vastaan ruumisautoa, joka tuo veljeni ruumiin kotiin Varsinais-Suomesta.

Meitä pelottaa ja ahdistaa. Jaksammeko kohdata tämän lupaa kysymättä saapuneen surun? Kestävätkö vanhat vanhemmat nähdä kuolleen lapsensa? Miksi pienten lasten isän oli kuoltava työpaikalleen?

Yksi ainoa kynttilä palaa Elämän merkkinä siinä huoneessa, missä arkku avataan. Näemme päivettyneen, levossa lepäävän, tutun ja rakkaan, mutta poissa olevan hahmon.

Elämä on kuolemista

Kuolemalla tarkoitetaan koko luomakunnassa samaa asiaa: elintoimintojen lopullista ja peruuttamatonta lakkaamista. Ihmisen kuolinhetki voidaan määritellä verenkierron, hengityksen tai aivojen toiminnan loppumisena. Veljeni todettiin kuolleeksi tunnin elvytyksen jälkeen

Oma kuolema on jokaiselle ensimmäinen ja ainoa kokemus kuolemasta. Minun on kuoltava, vaikka en tiedä siitä mitään.  En palaa kertomaan, miten se tapahtuu ja mitä sen jälkeen.  Kuolema on elämään kuuluva elämän vihollinen. Vaikka katu täyttyy askelista, elämä on kuolemista. Ennen Juicea keskiaikaisessa hymnissä laulettiin: ”Media vita in morte sumus, - keskellä elämää olemme kuoleman omat.”  Kuolemaa on ajateltava silloin, kun se on kaukana. Kun kuolema on lähellä, se on liian pelottava ajateltavaksi, totesi Martti Luther aikoinaan. Biologinen elämä loppuu kuolemaan.

Tomu palaa maahan

Tässä ajassa viimeinen, raskas ja rakas palvelus on laskea vainajan ruumis hautaan ja lapioida hauta umpeen. Se on aina hautajaisten lohduttomin vaihe. Se, mitä ruumille haudassa tapahtuu, hävittää kaiken ihmisarvon. Ruumis muuttuu matojen ruuaksi, mätänee ja vuosien saatossa maatuu. Tomu palaa maahan, josta se on tullutkin.

Olen nähnyt vain yhden makaaberin, mutta kammottavalla tavalla kauniin poikkeuksen. Kerran Roomassa astuin pahaa aavistamatta Santa Maria della Concezionen kapusiiluostarin kirkkoon. Kirkon kryptassa on viisi kappelia, jotka on rakennettu noin 4000 ihmisen, pääasiassa kapusiinimunkkien luista vuosilta 1528–1870. Yhden kappelin peräseinä on pelkistä pääkalloista. Holvit, kyntteliköt, ristit ja jopa tiimalasit on tehty erikokoisista ihmisen luista. Jossakin seisoo luurankomunkkeja mustine kaapuineen. Kun tämä mykistävä matka käytävää pitkin oli tehty, peräseinällä lukee lahjomattomasti suoraan keskiaikaisesta Memento mori- runoudesta: ”Me olimme kerran kuten te, ja te tulette olemaan kerran kuten me.”

Henki palaa Jumalan luo

Vanha kristikunta on perinteisesti uskonut ja opettanut, että kuolema ei ole täydellinen koko ihmistä koskeva loppu ja katastrofi. Ruumis kuolee, mutta ihmisen sielu eroaa ruumiista ja säilyttää identiteettinsä. Näin ajatteli ja opetti myös Martti Luther, jonka mukaan ”kaikki uskovien sielut ovat menneet ja menevät Kristuksen syliin.”

Kuolema on ruumiin ja sielun ero, mutta ihmisen sielu, persoona, jatkaa elämäänsä Jumalan todellisuudessa. Henki palaa Jumalan luo, joka sen on antanutkin.

Ortodoksisen kirkon hautaustoimitus on rukousta vainajan kuolemattoman sielun puolesta. Uudelleen ja uudelleen toistetaan: ”Saata, Herra, lepoon, nukkuneen palvelijasi sielu”. Erityisen lohduttava on kuoron laulama kontakki: ”Saata, oi Kristus, Sinun palvelijasi sielu lepoon pyhien joukkoon, missä ei ole kipua, ei surua eikä huokauksia, vaan on loppumaton elämä.”

Usko ruumiin ylösnousemukseen

Maailmantaiteen vaikuttavimpia ylösnousemuksen inhimillisiä kuvauksia on Matthias Grünewaldin 1500-luvun alussa Isenheimin luostarikirkkoon maalaaman 9-osaisen siipialttarin Ylösnousemus-osa. Ylösnoussut Kristus on siinä kuvattu häikäisevänä, suuren valokehän ympäröimänä, voittavana hahmona. Keskeisin osa alttaria on kuitenkin järkyttävän realistisesti maalattu, ristillä riippuva runneltu Kristus.

Jeesus Nasaretilaisen ristinkuoleman jälkeen alkuseurakunnan usko rakentui sen kokemuksen perustalle, että Jeesus nousi ylös kuolleista. Kuolemalla kuoleman voitti.  Mutta Jeesus ei kuolleista noustessaan palannut jatkamaan tätä elämää maailmassa, vaan Jumala herätti hänet elämään kirkastetussa muodossa taivaallista olemassaoloa.

Kaikki kristilliset kirkot tunnustautuvat ylösnousemususkoon ja iankaikkiseen elämään. Siihen kuuluvat oppi sielun kuolemattomuudesta ja oppi ruumiin ylösnousemuksesta. Kuolematon sielu yhtyy kerran ylösnousemuksessa eloon herätettyyn ruumiiseen. Vain Jumala voi saada tämän uuden luomisteon aikaan niin, että pelastus koskee koko ihmistä.

Kristillinen kirkko jakaa myös yhteisen käsityksen yleisestä ylösnousemuksesta aikojen lopulla. Tähän sisältyy usko viimeiseen tuomioon ja erilaiseen osaan kuoleman jälkeen. Kuitenkin niin, että Jumala tahtoo kaikkien ihmisten pelastuvan.

Loistakoon valo

Pidämme kiinni toisistamme ja itkemme. Kukin vuorollamme hyvästelemme hänet. Kokemus on vapauttava. Tunnemme ja tiedämme, että tässä ovat vain kuoret. Veisaamme väkevän virren, jota edellämme eläneet rakkaat ovat jo vuosisatoja sitten kuoleman edessä veisanneet: ”Äl´ ann´ mun vilpistellä Pois sinust´ Jeesu Krist´! Vaan vahvist´ uskoon vielä, Kiinit´ sinuus kiintiäst´, Ett´ sotii vahvast´ taidan, Mua kätes tukekoon; Sitt´ iloll´ veisat´ mahdan: Jo nyt kaikk´ täytett´ on.”

Veli peittää liinalla veljensä kasvot. Vaaleanpunainen alppiruusun oksa jää arkkuun, kun se suljetaan. Arkku siirretään kylmiöön, että vainaja pysyy muuttumattomana hautaamiseensa saakka.  Puhallan kynttilän sammuksiin. Kun Jumala puhalsi, maan tomu sai elämän henkäyksen ja ihmisestä tuli elävä olento - vanhan käännöksen mukaan elävä sielu. Jos kuolemaan ja hautaan ei loista Jumalan uuden luomisen ja pääsiäisaamun valo, ei sinne mikään muukaan valo voi loistaa.