Pääsiäinen ei pääty pääsiäisaamuun
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3
Mediakortti   |   Yhteystiedot   |   Palaute   |   Sivukartta   |   a- A  A+

Kuopion ja Siilinjärven evankelisluterilaisten seurakuntien lehti

Kirkko ja koti Facebookissa Kirkko ja koti Twitterissä
Arkisto

Pääsiäinen ei pääty pääsiäisaamuun

25.3.2015

Teksti: Satu Väätäinen

Kuva: Timo Hartikainen

 

Pääsiäinen on ortodoksisen kirkon tärkein juhla. Siihen valmistaudutaan suurella paastolla.

Korkeasti Pyhitetty Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa Leo saapuu mustaan viittaan ja leveähihaiseen päällysviittaan pukeutuneena. Ortodoksisen kirkon piispojen tavoin hän kantaa kaulassaan uskon sinettinä panagiaa, ikonia, johon on kuvattu Neitsyt Maria, Jumalansynnyttäjä.

Katse on ystävällinen ja suuren käden puristus lämmin. Karjalaiseen tapaan vieraita odottaa paastonaikanakin katettu kahvipöytä. Esipaimenen puhelin piipittää vaimeasti, mutta toistuvasti muistutuksena siitä, mikä kaikki tarvitsee hänen huomiotaan ja ratkaisujaan.

”Tunnen kuitenkin olevani olemassa ilman, että minulla on tykkäämisiä somessa”, hän naurahtaa.

Karjalasta koko Suomeen

Suomen ortodoksinen kirkko on kuulunut autonomisena arkkipiispakuntana vuodesta 1923 lähtien Konstantinopolin ekumeeniseen patriarkaattiin.  Ennen sotia kirkon elämän painopiste oli Karjalassa, missä pääosa ortodoksisista seurakunnista sijaitsi. Arkkipiispan istuin oli Sortavalassa ja toinen piispanistuin perustettiin Viipuriin vuonna 1935.

Sotien seurauksena 70 prosenttia Suomen ortodoksisen kirkon jäsenistä joutui evakkoon ja 90 prosenttia kirkon omaisuudesta jäi luovutetulle alueelle Neuvostoliittoon.  Menetetyssä Karjalassa olleiden seurakuntien tilalle perustettiin eri puolille Suomea neljätoista uutta seurakuntaa sekä Uuden Valamon ja Lintulan luostarit.

 

Arkkipiispan istuin muutti Kuopioon ja Viipurin piispanistuin Helsinkiin. Kirkkojen jälleenrakennustyö ajoittui erityisesti 1950-luvulle. Oulun ortodoksinen hiippakunta perustettiin vuonna 1979, samoin Joensuun apulaispiispan virka.

Arkkipiispa Leo on toiminut kirkkonsa esimiespiispana vuodesta 2001. Hänet valittiin vain 30-vuotiaana ensin arkkipiispa Paavalin apulaispiispaksi vuonna 1979, ja pian sen jälkeen Oulun hiippakunnan ensimmäiseksi esipaimeneksi. Hän toimi Oulun metropoliittana yli 16 vuotta ennen siirtymistään Helsingin metropoliitaksi vuonna 1996.

”Asiat ovat kirkossa nyt hyvässä järjestyksessä. Teologikoulutus Itä-Suomen yliopistossa toimii hyvin, hallintouudistus kirkossa on edennyt, strategiaa päivitetään ja keskushallinnosta on kehittynyt palveluorganisaatio”, arkkipiispa arvioi.

Ortodoksisen kirkon elämää

Suuren paaston toisena sunnuntaina arkkipiispa Leo siunasi tehtäviinsä Joensuun pyhän Nikolaoksen kirkon liturgiassa uusia työntekijöitä ja tapasi maahanmuuttajia. Sunnuntai on sama, jolloin Helsingin luterilainen piispa Irja Askola pahoitti monen ortodoksin mielen osallistumalla Helsingin metropoliitta Ambrosiuksen johtamaan liturgiaan Uspenskin katedraalin alttarissa.

”Maahanmuuttajat ovat sisäistäneet ortodoksisen uskon myös ekumeenisissa kysymyksissä. Haluamme olla heidän luottamuksensa arvoisia ja palvella heitä myös venäjäksi ja kirkkoslaaviksi. Venäjän ortodoksinen kirkko on antanut papillista apua, koska esimerkiksi katumuksen sakramentti eli rippi on omalla äidinkielellä tärkeä.”

 

Arkkipiispa iloitsee, että yhteisen keskustelun jälkeen Joensuussa päädyttiin maahanmuuttajien kanssa viettämään myös yhteistä pääsiäistä, vaikka Suomen ortodoksisen kirkon noudattaman gregoriaanisen kalenterin ja Venäjän ortodoksisen kirkon noudattaman juliaanisen kalenterin välillä pääsiäisessä on tänä vuonna viikon ero.

”Kirkko on ortodokseille hengellisyyden lisäksi myös kirkollisen kulttuurin turvapaikka. Maahanmuuttajat elävät meidän kirkossamme ortodoksisen kirkon elämää vaikka eivät vielä olisi rekisteröityneetkään meidän seurakuntiimme.”

”Ekumeenisessa kanssakäymisessä kunnioitamme kirkkojen oikeutta opillisiin eroihin, erilaisiin rukoustapoihin ja jumalanpalvelus- ja uskonelämän muotoihin”, arkkipiispa siteeraa Suomen Ekumeenisessa Neuvostossa hyväksyttyä hyvien tapojen suositusta.

 

Hän mainitsee, että suhteet Suomen katoliseen paikalliskirkkoon ovat kehittyneet piispa Teemu Sipon SCJ aikana. Sen sijaan arkkipiispan mielestä kuopiolaista ekumeniaa vaivaa vuorovaikutuksen, aidon kanssakäymisen ja keskustelun puute.

Myös Kuopion kaupungin tuki ortodoksiselle kirkkomuseolle on ollut vaatimatonta, vaikka kysymyksessä on koko Länsi-Euroopassa ainutlaatuinen kokoelma ja kaupungin ainoa erityismuseo.

Paasto on pyhitykseen nousemista

Käsillä on pääsiäiseen valmistava suuren paaston aika.

”Kristilliseen perinteeseen kuuluu, että juhliin valmistaudutaan”, arkkipiispa muistuttaa.

”Ortodoksisessa kirkossa ei niinkään ”laskeuduta” paastoon vaan siihen noustaan. Sovintosunnuntain ehtoopalveluksessa pappi pyytää anteeksi kirkkokansalta ja kukin toinen toiseltaan, kumarrumme maahan asti. Kun siitä noustaan, noustaan pyhityksen tielle, jonka päämäärä on pääsiäinen. Siitä syystä kuoro laulaa palveluksen lopussa ikään kuin pääsiäisaamun välähdyksenä jo pääsiäisveisuja.”

”Karjalaiset sanoivat paastosta, että he pyhittävät. Eivät siis syö arkea, vaan pyhää: yksinkertaista, halpaa ja terveellistä ruokaa, jolla voi säästää. Paasto on arjesta ylempänä, siitä syystä kirkko valmistautuu paastoonkin.”

Suurta paastoa edeltävä Sakkeuksen sunnuntai muistuttaa Jumala yhteyden aktiivisesta etsimisestä. Publikaanin ja fariseuksen sunnuntai kehottaa nöyryyteen rukouksessa. Tuhlaajapojan sunnuntai puhuu Jumalasta ja ihmisestä, katumisesta, paluusta ja uudesta alusta. Tuomiosunnuntai muistuttaa teoista, itsensä kieltämisestä ja lähimmäisen rakastamisesta.

”Ortodoksinen paasto ei rajoitu ruokaan, sillä pyhitys on uusi alku.”

”Ensimmäisen paastoviikon Andreas Kreetalaisen suuri katumuskanoni on valtava runoelma Raamatun historiasta, joka marssittaa eteemme pyhiä ja pahoja. Se kehottaa: Ota peili käteesi ja katso.”

”Efraim Syyrialaisen paastorukous puolestaan ei puhu mistään ihmisen pikkuvirheistä, vaan rikoksista.”

Suuri paasto päättyy Lasaruksen lauantaina, jonka vigiliassa siunataan koristellut virpovitsat pyhitetyllä vedellä.

Arkkipiispa näkee valtakulttuurin käytännöissä selvää vastakkaisuutta ortodoksiseen kulttuuriin. Hyvä esimerkki suomalaisesta sekularismista ja traditioiden sekoittumisesta on palmusunnuntaina villiintyvä virpominen.

 

”Aikoinaan Karjalassa palmusunnuntain aamuna myös luterilaiset virpoivat Jeesuksen Kristuksen Jerusalemiin ratsastamisen muistoksi ja virpomiseen kuului ja kuuluu aina siunaus.  Nykyään kahvipannujen kanssa kiertelevät pikkunoidat ovat aivan muulla asialla.”

Palmusunnuntain jälkeen ortodoksisessa kirkossa alkaa Suuri viikko, jolloin muistellaan Kristuksen viimeisiä vaiheita: ehtoollisen asettamista, kärsimystä, kuolemaa ja haudassa olemista.

Kotikylän tsasouna, kieli ja kulttuuri

Oli marsalkka Mannerheimin syntymäpäivä vuonna 1948. Kuin uuden elämänalun kuvana syntyi Jeudokia ja Aleksanteri Makkosen nuoreen siirtolaisperheeseen esikoispoika. Perheen kotina oli Huikarin talon suuresta tuvasta pahvilla erotettu pieni nurkka, johon mahtui vain pöytä, sänky ja pari tuolia. Sodan, kotiseudun ja kodin menetysten jälkeen Makkoset joutuivat aloittamaan elämänsä tyhjästä Pielaveden Taipaleen kylässä. Metsää raivattiin, rahkasuota kuokittiin, rakennettiin navetta, sitten sauna ja lopuksi asuinrakennus.

Oman kirkon ikävä

Arkkipiispa Leo muistaa lähtemättömästi vanhempiensa oman kirkon tai kotikylän tsasounan ainaisen ikävän. Jo 6-vuotiaana poikasena hän päätti rakentaa Taipaleen kylälle kerran tsasounan. Nyt arkkipiispan lapsuuskodin naapurissa seisoo pyhän pappismarttyyri Blasios Sebastialaisen, pyhien marttyyrien Floroksen ja Lauroksen sekä kaikkien Karjalan pyhien tsasouna.

 

Arkkipiispa Leo rakennutti sen kiitollisuudesta vanhempiaan ja heidän aikakautensa ihmisten uskollisuutta ja uurastusta kohtaan. Hän vihki tsasounan käyttöön 60-vuotispäivänään ja pyhitti sen ylläpitämään Salmiin jääneiden isän ja äidin kotikylien hengellistä perinnettä.

Arkkipiispa Leossa henkilöityy karjalaisten yli 70-vuotinen evakkohistoria ja sopeutumisprosessi. Hän itse on hyvin aktiivisesti toiminut karjalan kielen ja kulttuurin hyväksi. Viime vuonna häneltä ilmestyi kaksi runokirjaa, jotka on kirjoitettu sekä suomen että karjalan kielellä. Tänä vuonna arkkipiispan kirjoittamia kaksikielisiä kirjoja ilmestyy kaksi lisää.

”Iloitsen siitä, että karjalan kielellä on nyt virallinen status ja asema. Uskonto ja kieli liittyvät yhteen. Karjalan kieli ja kulttuuri on iso osa väestömme kulttuuria, vaikka Suomen ortodoksinen kirkko koostuukin kaikista heimoista ja kymmenistä kansallisuuksista.”

Kirkko opettaa arvoja

Arkkipiispa kantaa huolta suomalaisesta yhteiskunnasta, jolla asiantuntija-arvioiden mukaan on edessään 5–10 vuoden säästäminen ja suoranainen kituuttaminen. Kärsijöiksi joutuvat helposti varsinkin heikoimmassa asemassa olevat, vanhukset ja lapset.

”Kysymys on arvoista ja asenteista. Kirkko opettaa ja suojelee pyhiä arvoja, jotka vaikuttavat yksilön ja yhteisön valintoihin ja koko elämään. Ymmärrän, että ihmiset ovat huolestuneita, koska he näkevät yhteiskunnassamme sairauden merkkejä. Maassamme on tahoja, jotka koettavat saada aikaan uskonnottoman yhteiskunnan. Uskontojen merkitys ei kuitenkaan vähene vaan kasvaa. Lapset tarvitsevat oikeiden arvojen opetusta ja kristillistä kasvatusta.”

Jumalan kiitos

Arkkipiispan tehtävä on ympärivuorokautinen ja kokoaikainen elämäntapa. On ilmeisesti olemassa vain yksi henkilö, joka voi muuttaa vastuun ja kutsumuksen täyttämän elämän muutettavissa olevia aikatauluja. Hän on arkkipiispa Leoa ukiksi kutsuva, pian puolitoistavuotias tyttärentytär, Katariina.

”Hän merkitsee hyvin paljon ja on elämän suurimpia asioita. Passibo Jumal!”, onnellinen ukki sanoo.

Katariina on jo inspiroinut ukkinsa kirjoittamaan karjalankieliset muistelmat, ”Mustelmat”, ja lisää on luvassa.

Kristus nousi kuolleista!

Taipaleen kylältä oli pitkä matka Pielaveden ortodoksiseen kirkkoon, joka valmistui vuonna 1958. Mutta lapsuuden pääsiäisinä paistoi aina aurinko ja hanget kantoivat. Pälvistä löytyneellä sammalella värjättiin vihertäviä pääsiäismunia ja sipulinkuorilla punaisia.

Muistoissa ovat niin pääsiäiset kotona Taipaleen kylässä kuin vaikkapa Jerusalemin Pyhän haudan kirkossa. Pääsiäisen sanoma on kuitenkin aina yhtä riemullinen – eikä se pääty pääsiäisaamuun: Kristus nousi kuolleista, kuolemallaan kuoleman voitti ja haudoissa oleville elämän antoi.

 

 

Efraim Syyrialaisen paastorukous

Herra, elämäni valtias!
Estä minusta laiskuuden,
velttouden, vallanhimon ja
turhanpuhumisen henki.

Anna minulle, sinun palvelijallesi,
sielun puhtauden, nöyryyden,
kärsivällisyyden ja rakkauden henki.

Oi, Kuningas ja Herra!
Anna minun nähdä rikokseni ja anna,
etten veljeäni tuomitsisi,
sillä siunattu olet sinä iankaikkisesti

Pyhä Efraim Syyrialainen (n. 306–373)
oli varhaisen Syyrian kirkon suurin opettaja, joka kuvasi käsityksiään Jumalasta ja ihmisistä laajan runoutensa avulla.