Löytämisen ilo
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3
Mediakortti   |   Yhteystiedot   |   Palaute   |   Sivukartta   |   a- A  A+

Kuopion ja Siilinjärven evankelisluterilaisten seurakuntien lehti

Kirkko ja koti Facebookissa Kirkko ja koti Twitterissä
Arkisto

Löytämisen ilo

25.2.2015

Teksti: Heli Haring

Kuvat: Seija Rytkönen

 

Kesäloma vuonna 2008 muutti maaninkalaisen Margit Ruotsalaisen
elämän. Hän löysi jotain käsittämättömän suurta.

Maaningan kirkon yhteydessä olevan lähetyskirpputorin tuotteet ovat tiptop järjestyksessä. Käytetyn tavaran rinnalla on upouusia, iloisenkirjavia, käsityöpiiriläisten neulomia sukkia ja lapasia. Margit Ruotsalainen silmäilee hyllyjä ja viikkaa ohi mennessään vaatteita siisteihin kasoihin. Kirppari on vapaaehtoisena lähetyssihteerinä toimivalle Margitille kuin toinen koti.

”Vastaan siitä, että täällä kaikki sujuu. Värvään myyjät ja pidän paikat siistinä.”

”Lähetystyö on minulle sydämen asia, sillä haluan omalta osaltani viedä evankeliumin sanomaa eteenpäin.”

Kirpputorin ohella Margitilla riittää innostusta erilaisten seurakunnan tapahtumien järjestämiseen, Angolassa työskentelevän nimikkolähetin kirjeisiin vastaamiseen ja diakoniapuolen vapaaehtoistyöhön. Mistä tuo kaikki energia kumpuaa?

”Uskosta. Siitä varmuudesta, että Jumala on totta”, Margit toteaa rauhallisesti.

Sanan nälkä iski

Oli kesä 2008 ja Margit oli lomalla. Tyhjentäessään lehtikoria hän huomasi korin pohjalla jotakin.

”Siellä oli seurakunnan noin kymmenen vuotta aikaisemmin lähettämä katekismus. Olin sen kyllä noteerannut ennenkin, mutta jostain syystä en ollut siihen tarttunut. Niin paatunut en ollut, että olisin sitä poiskaan heittänyt. Siellä kirja oli lojunut vuosikaudet odottamassa oikeaa hetkeä.”

Tuona kyseisenä päivänä Margit kuitenkin otti kirjan korista ja alkoi selailla sen sivuja.

”Koin, että Jumala tyrkkäsi kirjan käteeni ja kannusti lukemaan.”

Niinpä Margit luki. Suorastaan ahmi. Häneen iski valtava sanan nälkä.

”Luettuani katekismuksen minulle oli heti selvää, että Jumala on olemassa.”

Ahaa-elämyksen koettuaan Margit otti yhteyttä Maaningan pappeihin.

”Halusin kertoa, että nyt olen löytänyt jotain suurta ja hienoa. Sain heiltä aivan mahtavaa tukea uskoni alkutaipaleella. He muun muassa lähettivät sähköpostiini rukouksia. Sain myös soittaa heille milloin vain.”

Pitkä etsikkoaika

Margit kertoo eläneensä pitkää etsikkoaikaa ennen lopullista uskoon tulemistaan. Lapsuudenperhe ei ollut erityisemmin uskonnollinen, mutta Margit kävi pikkutyttönä pyhäkoulussa ja myös yksin kirkossa.

”Ehkä silloin joku siemen jo oli idullaan, kun yksin lähdin kirkkoon. Ilmeisesti siellä oli hyvä olla.”

Nuorena aikuisena Margit muistelee yrittäneensä lukea Raamattua.

”Hain jotakin, mutta vielä tuolloin en saanut vastauksia.”

”70-luvulla Maaningalla oli vain kirkkoherra, mutta tuohon aikaan he tuntuivat liian korkea-arvoisilta lähestyttäviksi. En oikein tohtinut pyytää tukea ja rinnalla kulkemista.”

Aika ei muutenkaan ollut otollinen uskonasioille.

”Silloin oli vallalla ajatus, että uskovainen ihminen on jotenkin sekaisin. Vaikka tunsin kaipuuta uskoon, minua samalla vähän pelotti mitä se toisi tullessaan.”

Niinpä Margit omistautui perheelle ja työlle. Hän painoi Raamatun jonnekin syvälle mielensä sopukoihin – aina kesään 2008 asti.

Lähipiiri suhtautuu lämmöllä

Löydettyään uskon Margit lähti mukaan seurakunnan tapahtumiin.

”Minut otettiin hirveän hyvin vastaan joka paikassa”, hän muistelee.

Nyt eläkevuosina Margitin kalenteri täyttyy nopeaan tahtiin erilaisista kirkon tarjoamista tehtävistä. Yksi viimeisimmistä on vähävaraisille suunnattu ruokajakelu Maaningan kirkolla. Paikallinen K-kauppa lahjoittaa jaettavat ruuat.

”He jopa pakastavat ruokaa meitä varten. Kaupan henkilökunnalle kuuluukin suuri kiitos avusta.”

”Aikaisemmin jakelu tapahtui virastotalolla. Tuntui, että toiminta siellä oli liukuhihnamaista, joten siirsimme sen kirkolle. Kirkossa voimme samalla pitää pienen hartaushetken ja kohdata ihmiset kaikessa rauhassa, ajan kanssa.”

”Koen, että myös tämä on lähetystyötä. Sitä varten ei aina tarvitse lähteä kauas.”

Lähipiiri on Margitin mukaan suhtautunut hänen uskoon tulemiseensa lämmöllä.

”Puolisoni joskus alkuaikoina saattoi silitellä minua ja todeta hymyillen, että voi kun se meidän äiti on tullut uskoon”, Margit nauraa.

”Myös lapseni pyytävät rukousapua silloin, kun heidän elämässään on vaikeuksia – vaikka he eivät itse varsinaisesti uskossa olekaan.”

Rukous on lepoa

Margitin arjessa rukouksella on vankkumaton sijansa, niin ilossa kuin surussakin.

”Ei kukaan selviä elämästä ilman suruja ja huolia. Olen kuitenkin kokenut rukouksen voiman. Sen, kuinka Jumala lopulta ottaa huolet kannettavakseen ja itse voi jatkaa keventynein mielin.”

”Rukous on minulle lepoa, hiljaisuutta ja rehellisyyttä. Saan olla Jumalan edessä juuri sellainen kuin olen, vaikka sitten rikkinäinen ja huonokin.”

Rukoileminen ei kaikissa tilanteissa välttämättä ole helppoa ja kivutonta.

”Se voi olla myös kontillaan oloa ja kyyneleitä. Tiedän silti, että sen jälkeen tulee aina rauha.”