Muistot isästä kantavat
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3
Mediakortti   |   Yhteystiedot   |   Palaute   |   Sivukartta   |   a- A  A+

Kuopion ja Siilinjärven evankelisluterilaisten seurakuntien lehti

Kirkko ja koti Facebookissa Kirkko ja koti Twitterissä
Arkisto

Muistot isästä kantavat

3.12.2014

Teksti Heli Haring

Kuva Tuija Hyttinen

Talvisota vei kuopiolaiselta Kaija Huuskolta isän. Jäljelle jäivät hauraat, mutta kauniit muistot.

Sotaa oli kestänyt kolme viikkoa, kun suruviesti saapui. Olli-isä oli kaatunut rintamalla 18. joulukuuta.

”Minä olin reilu 3-vuotias ja pikkusiskoni Ulla vasta kuuden kuukauden ikäinen. Äiti jäi yksin kovin pienten lasten kanssa”, Kaija muistelee.

”Yhden kirjeen isä ehti rintamalta äidille lähettää.”

Isän kaatuminen merkitsi perheelle myös muuttoa pois kotoa.

”Asuimme Puijonkadun ja Tulliportinkadun kulmassa paikalla, jossa nykyään on Osuuspankin talo. En koskaan äidiltä kysynyt, oliko kyseessä isän virkasuhdeasunto. Näin saattoi hyvinkin olla, koska jouduimme muuttamaan siitä pois.”

”Uusi koti olikin sitten erittäin paljon pienempi kuin entinen.”

Kiltti pieni tyttö

Kaijan äiti puursi töissä pitkää päivää elättääkseen perheensä. Lapset viettivät paljon aikaa sukulaisten hoivissa Tuusniemellä, isän kotiseudulla.

”Olimme siellä siskon kanssa pommituksia paossa. Muistan sen näyn, kun taivas pimeni pommikonelaivueista ja kuului kovaa meteliä.”

”Pelätä en kuitenkaan osannut, sillä ympärillä oli turvallisia aikuisia. Heidän kyljessään istuin ja kurkin, mitä ympärillä tapahtuu.”

Isän menettämisen jälkeen Kaija menetti vähäksi aikaa myös pikkusiskonsa.

”Hänet lähetettiin 2-vuotiaana sotalapseksi Ruotsiin, jossa hän oli vuoden verran. Kielenkin sisko ehti siellä oppia.”

”Ulla oli hyvin sosiaalinen ja vilkas lapsi, joten hänet oli siksi helpompi lähettää vieraisiin olosuhteisiin.”

”Minä olin arempi ja pidin asioita sisälläni. Yritin olla mahdollisimman kiltti ja huomaamaton, etten vain olisi kuormittanut äitiä liikaa isän kuoleman jälkeen.”

Kaija muistaa, kuinka äidin surua oli vaikea katsella.

”Heräsin joskus öisin äidin itkuun. Eihän meistä kahdesta pienestä kuitenkaan ollut lohduttajiksi.”

”Olen miettinyt sitäkin, miten raskasta äidille on ollut viettää ensimmäistä joulua sotaleskenä. Isähän kaatui aivan joulun alla.”

Kävelyllä Jumalan puistossa

Isästään Kaijalla ei ole kovinkaan monia muistikuvia. Ne harvat ovat sitäkin rakkaampia. Yksi muisto liittyy Kuopion sankarihautausmaahan.

”Kävelimme siellä isän kanssa käsi kädessä. Isä nimitti paikkaa Jumalan puistoksi ja opetti, että siellä täytyy olla hiljaa ja käyttäytyä nätisti.”

”Joka kerta, kun kuljen sankarihautausmaalla, muistan tuon kävelyretken.”

Kaijan isä oli mukana Kuopion Suojeluskunnan Laulajissa ja kotona raikuivat usein Oskar Merikannon laulut.

”Ehkäpä siitä syystä olen aina tykännyt mieskuorojen esittämästä musiikista.”

Hieman huvittuneena Kaija kertaa vielä yhtä isäänsä liittyvää muistoa.

”Hän oli tupakkamiehiä ja siihen aikaanhan oli tapana polttaa sisällä. Tupakanhaju yhdistyy mielessäni edelleen niin voimakkaasti isään, että tunnustan pitäväni hajusta – vaikka en itse poltakaan.”

5-vuotiaana Kaija teki merkittävän päätöksen.

”Päätin, että en enää mieti isää enkä ikävöi häntä. Kaipa taustalla painoi se, että halusin äidin takia olla reipas tyttö.” 

Isän malleja

Täysin ilman isähahmoa Kaija ei joutunut lapsuuttaan viettämään.

”Tuusniemellä oli setä ja tädin mies, jotka olivat läheisiä. Varsinkin tädin miestä ihailin kovasti, koska hän oli jääpalloilija.”

”Valitettavasti hänkin kaatui sodassa, kun olin 6-vuotias. Sota vei myös enoni.”

Kaija arvelee, että jotain jälkiä isättömyys häneen jätti.

”Arastelin ehkä pidempään poikien seuraa. Osittain se toki johtui myös siitä, että suurimman osan kouluvuosistani olin tyttöluokalla.”

Koulussa Kaijaa ei koskaan kiusattu isättömyyden takia.

”Meidän koulussamme oli jämäkät opettajat, jotka pitivät kuria. Siellä ei kiusaamista sallittu.”

”Olen kuitenkin kuullut päinvastaisiakin tarinoita sotaorpojen lapsuudesta. Esimerkiksi maaseudulla heitä saatettiin kadehtia, koska he saivat avustuksia.”

Päällimmäisenä kiitollisuus

Tänä päivänä Kaija on kolmen aikuisen pojan äiti ja kahdeksan lapsenlapsen mummi. Välit lähipiiriin ovat tiiviit.

”Yksi lapsenlapsi on pari yötä viikossa luonani aina silloin, kun on aikainen meno kouluun.”

Rakas Ulla-sisko perheineen on asunut Australiassa jo lähemmäs viisikymmentä vuotta.

”Olemme tavanneet tänä aikana vain kerran. Joka sunnuntai olemme kuitenkin yhteyksissä skypen välityksellä.”

”Välimatka on pitkä ja matkustaminen raskasta, mutta toivon kovasti, että vielä pääsisimme Ullan kanssa tapaamaan toisemme.”

Itsenäisyyspäivää Kaija on vuosien ajan viettänyt tietyn tradition mukaisesti – niin myös tänä vuonna.

”Menen sankarihautausmaalle lippuvartioon ja sieltä musiikkikeskuksen juhlaan. Sitä ennen vien kynttilät isän, äidin ja ukin haudoille.”

Vaikka Kaija menetti sodassa isän ja läheisiä sukulaisia, ei muisto menetyksistä enää riipaise.

”Itsenäisyyspäivänä päällimmäinen tunteeni on nykyään syvä kiitollisuus siitä, että olemme vapaita. Olen onnellinen, että omat lapseni ovat saaneet hyvän elämän itsenäisessä Suomessa.”

Suomen valtio myönsi tänä syksynä
sotaorvoille oman tunnuksen.