Kohti valoa
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3
Mediakortti   |   Yhteystiedot   |   Palaute   |   Sivukartta   |   a- A  A+

Kuopion ja Siilinjärven evankelisluterilaisten seurakuntien lehti

Kirkko ja koti Facebookissa Kirkko ja koti Twitterissä
Arkisto

Kohti valoa

5.11.2014

Teksti: Heli Haring

Kuva: Tuija Hyttinen

Tuula Sapattinen sai viisitoista vuotta sitten kuulla sairastuneensa rintasyöpään. Elämän palikat menivät vähäksi aikaa sekaisin.

Tuula oli tuntenut patin toisessa rinnassaan ensimmäisen kerran jo vuonna 1996.

”Kävin useammankin kerran erilaisissa tutkimuksissa, mutta niissä ei koskaan löytynyt mitään syöpään viittaavaa”, hän muistelee.

Möykky ei silti jättänyt rauhaan ja niinpä Tuula marssi kaksi vuotta myöhemmin sairaalaan lääkärin puheille.

”Sanoin, että patti on nyt leikattava pois – olipa se mitä hyvänsä.”

Leikkauksen aikana selvisi, että kyseessä on syöpä. Se oli ehtinyt lähettää jo yhden pienen etäpesäkkeen kainalon imusolmukkeeseen.

”Nyt voin olla vain kiitollinen siitä, etten jäänyt odottelemaan vieläkin pidemmäksi aikaa.”

Tunteiden kirjo

Kun diagnoosi tuli, Tuulasta tuntui, että elämän palikat menivät kerralla sekaisin.

”Minulle kerrottiin, ettei syöpäni ollut kaikkein aggressiivisinta laatua. Sain myös kuulla lohduttavia lausuntoja siitä, miten moni sairastunut paranee täysin.”

”Näihin sanoihin yritin itsekin kovasti uskoa, mutta vaikeaa se välillä oli. Tuntui, että koko tunteiden kirjo tuli käytyä diagnoosin jälkeen läpi.”

Tuula asui perheineen tuolloin Lieksassa, mutta hoitojen takia piti käydä tiuhaan Kuopiossa.

”Minulle määrättiin 25 sädehoitokertaa ja viiden viikon ajan istuin arkipäivisin taksissa matkalla Kuopioon – ja taas takaisin Lieksaan.”

”Myös sytostaattihoitoja sain Kuopiossa ja Joensuussa.”

Tuulalla on kolme lasta, joista nuorin oli äidin sairastuessa vasta 8-vuotias.

”Kyllähän se kovasti pelotti, että mitä, jos lapsi jää niin pienenä ilman äitiä. Vanhemmat lapseni olivat tuossa vaiheessa jo aikuisia.”

”Onneksi hoidot eivät minulle aiheuttaneet rankkoja sivuvaikutuksia ja jaksoin niiden aikana hoitaa lasta.”

Kiire loppui

Monien vakavasti sairastuneiden tapaan myös Tuula pyöritteli alkuvaiheessa mielessään kysymystä, että miksi tämä tapahtui juuri minulle?

”Pian kuitenkin ajattelin, että miksipä toisaalta ei. Ketä tahansa voi kohdata vakava sairastuminen tai onnettomuus. Ei voi ajatella, että itse olisi ikuisesti turvassa kaikelta tuollaiselta.”

Usein ihmisillä on myös tapana pohtia, mikä tarkoitus sairastumisella on.

”Ennen sairauden toteamista meillä oli työpaikalla ollut pitkään kiireistä. Koska nautin työstäni, oli helppo mennä kiireeseen mukaan.”

”Diagnoosin jälkeen opettelin sanomaan ei. Olen miettinyt, että sairaus pysäytti, kun en muuten ymmärtänyt hellittää.”

”Olen kantapään kautta oppinut, että kaikkeen ei tarvitse lähteä mukaan. Ajankäytön hallinta on kuitenkin melko pitkälti omissa käsissä.”

Tuula mieltää diagnoosin eräänlaiseksi vedenjakajaksi. On elämä ennen sairautta – ja sen jälkeen.

”Nykyään en enää elä sitten kun -elämää, vaan yritän ottaa kaiken irti tästä hetkestä. Haaveita kyllä on, ja ne toteutetaan, jos pystytään.”

Puoliso täyttä kultaa

Heti alusta saakka Tuula on puhunut sairaudestaan avoimesti perheenjäsentensä, ystäviensä ja työtovereidensa kanssa.

”Heidän osoittamansa tuki oli tuolloin todella kallisarvoista.”

Erityisellä kiitollisuudella Tuula muistaa puolisoaan, joka jaksoi tsempata alkuvaiheen järkytyksen yli.

”Leikkauksestakin hän totesi, että se on vain kosmeettinen juttu. Olenkin monesti todennut, että mieheni on kahdeksankymmentä kiloa puhdasta kultaa.”

Myös työpaikalla Tuulan sairastumiseen suhtauduttiin hienosti.

”Sain osakseni avointa, reilua ja empaattista kohtelua. Itsekin sanoin työkavereille, että minulta saa vapaasti kysyä asiasta.”

Tuula kävi diagnoosin jälkeen tiiviimmissä kontrolleissa viiden vuoden ajan.

”Aina, kun kontrolli oli onnellisesti ohi, nautimme työpaikalla leivoskahvit.” 

Vertaistuesta saa virtaa

Tuula muutti perheensä kanssa takaisin Kuopioon vuonna 2000.

”Olen Kuopiosta lähtöisin ja lähisukuni asuu täällä. Vaikka viihdyin Lieksassakin, kaipasin takaisin juurilleni erityisesti sairastumiseni jälkeen.”

Pian Kuopioon muuton jälkeen Tuula lähti mukaan Pohjois-Savon Syöpäyhdistyksen toimintaan osallistumalla Rinnakkain-vertaistukiryhmään ja kouluttautui sitten tukihenkilöksi.

”Haluan nyt antaa oman panokseni vapaaehtoistyöhön voimieni mukaan. Vapaaehtoistyöstä saa itsekin uutta virtaa arkeen.

Tällä hetkellä Tuulan elämässä ovat palikat taas oikeassa järjestyksessä.

”Olen niin kiitollinen siitä, että sain kasvattaa kuopukseni aikuisuuteen ja näen kahden lapsenlapseni varttuvan.”

”Käyn tällä hetkellä kunnallisissa mammografioissa ja joka kerta tulos jännittää. Ei syövästä henkisellä tasolla ole kokonaan irti päässyt.”