Surutalossa
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3
Mediakortti   |   Yhteystiedot   |   Palaute   |   Sivukartta   |   a- A  A+

Kuopion ja Siilinjärven evankelisluterilaisten seurakuntien lehti

Kirkko ja koti Facebookissa Kirkko ja koti Twitterissä
Arkisto

Surutalossa

17.9.2014

Teksti: Johanna Jauhiainen

Kuva: Petra Tiihonen / Studio Alias

Pöytäpinnat ovat täynnä kukkakimppuja, joka puolella valkoista ja vihreää; taivaallisen rauhan ja puhtauden väri yhdessä toivon, kasvun ja iankaikkisen elämän värin kanssa. Molempien värien voidaan ajatella symboloivan uutta alkua, uutta elämää. Yksi talon asukas on kuitenkin poissa, elämä hänen osaltaan on ohi. Hänet on saatettu matkaan omassa kodissaan. Ethän soita ovikelloa -lappu on siirretty ulko-ovesta eteiseen. Sitä ei enää tarvita. Saattamisen matka on päättynyt. Talo on hiljainen. Surutalo. Kaikki puhuvat rauhallisella äänellä. Jos kahvikuppien kilinä ja keskustelut välillä yltyvät tai odottamaton nauru tyrskähtää, pian taas palataan kuulostelemaan hiljaisuutta. Yksi kävijä kertoo juuri nähneensä valkoisen höyhenen leijuvan parvekkeelle. Joku availee kortteja, lukee lauseita, jotka on lähetetty osanotoksi ja lohduksi. Näin kuluu päiviä.

Uusi elämä, uusi alku. Kuoleman mysteeri. Saattojoukko on luvannut lähtevälle jatkaa elämää, pärjätä ja pitää huolta toisistaan. Surun ja ikävän keskellä kaikki luvattu tuntuu mysteeriltä niin kuin kuolemakin. Miten elämää jatketaan, kun rakas ihminen on poissa? Aikakausilehdet ovat täynnä selviytymistarinoita, mutta ne eivät välttämättä surun keskellä lohduta. Jokaisen on elettävä ja luotava tarinansa itse; yksin, vaikkakin aina suhteessa toiseen, suhteessa häneen, jota ikävöi ja suhteessa niihin, jotka jäävät suremaan rinnalla, suremaan omaa menetystään.

On sanottu, että elämä on kuin näytelmää, jossa esiintyjät vaihtuvat. Kukin vuorollaan poistuu näyttämöltä. Jokainen jättää itsensä mentävän aukon. Talo tyhjenee lähtijänsä verran.

Ja vaikka tavarat ovat paikoillaan - tuossakin kaksi pientä lasista lintua nököttää lipaston päällä, toinen valkoinen, toinen punainen - vaikka ihmisiä tulee ja menee, talo on silti jotenkin tyhjä.

Jatkuuko näytelmä jossain toisessa ulottuvuudessa, onko kuoleman jälkeistä näytelmää? Mieli on tyhjää täynnä. Tai, kun mieleen nousee lause, se päättyy kysymysmerkkiin. Kysymys leijuu vastausta odotellen.

Joku muistaa juuri joukosta poistuneen sanoneen, että hänelle metsä oli kirkko. Tuo muisto, karviaisten poimiminen piikikkäästä pensaasta ja syysaurinko, kaikki tämä, tuovat mieleen virren Maat metsät hiljenneinä. Kuin vastauksena ilmassa leijuviin kysymyksiin sanon hiljaa mielessäni: ”Vaikene puhe huulten, vain sydän puhua nyt saa.”

 

JOHANNA JAUHIAINEN