Sannan lottovoitto
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3
Mediakortti   |   Yhteystiedot   |   Palaute   |   Sivukartta   |   a- A  A+

Kuopion ja Siilinjärven evankelisluterilaisten seurakuntien lehti

Kirkko ja koti Facebookissa Kirkko ja koti Twitterissä
Arkisto

Sannan lottovoitto

17.9.2014

Teksti ja kuva: Hanna Karkkonen

Sanna Laakso, 33, kutsuu itseään lottovoittajaksi. Ei tosin minkä tahansa arpapelin – hän sai viime keväänä uuden munuaisen viiden ja puolen vuoden odottamisen jälkeen.

Marraskuussa 2011 Kirkko ja koti -lehden Mitä mielessä -palstalla kuulumisistaan kertoi nuori nainen, joka oli odottanut jo reilu kolme vuotta uutta munuaista. Miltä odotuksen loppuminen tänä päivänä tuntuu?

”Muutos on radikaali. Nyt kaikki on mahdollista ja pystyn itse päättämään ja suunnittelemaan tulevaa.”

”Olen kaivannut normaalia arkea, sitä mitä terveet ihmiset tekevät. Odotan ja toivon tasapainoista elämää ja paljon matkoja”, Sanna kertoo.

”Australia kiehtoisi kovasti. Onneksi Kreikan matka on jo varattu tälle syksylle”, hän tuumaa ja listaa perään useita toivematkakohteita.

”Paljon olen onneksi päässyt reissaamaan, mutta paljon on vielä näkemättä.”

Sanna on ollut munuaissiirtojonossa aikaisemminkin. Peittyvästi periytyvä munuaisten vajaatoiminnan sairaus heikensi munuaisten toiminnan ja 14-vuotiaana hän sai muutaman kuukauden odottamisen jälkeen ensimmäisen munuaissiirron. Sen jälkeen hän sai elää terveenä, käydä koulut, opiskella, mennä naimisiin ja olla työelämässä pankkialalla.

Onko tämä totta?

Jos munuaiset eivät syystä tai toisesta toimi, joutuu ihminen käymään hoidossa, jolla puhdistetaan kehossa kulkeva veri kuona-aineista. Dialyysihoidot pitivät Sannan hengissä.

”Voisin kuvailla elettyä arkea niinkin järeällä sanalla kuin vankila. Jollakin tavalla vapaus viedään, kun hoitoon on mentävä kolmesti viikossa, oli sitten arki tai pyhä. Taksi tuli hakemaan määrättyyn aikaan ja toi takaisin. Elämän suunnittelu oli vaikeaa.”

”Voi tietysti kysyä, mikä on normaalia elämää? Hienointa on, jos ihminen uskaltaa tehdä omia ratkaisujaan. Mennyttä ei voi muuttaa, mutta tähän päivään voimme vaikuttaa”, Sanna tuumii.

Sitten hän palaa ilon hetkeen. Odotettu puhelinsoitto tuli huhtikuun 9. päivänä. Sopiva munuainen oli löytynyt.

”Voiko tämä olla totta, ihmettelin seuraavan vuorokauden aikana kymmeniä kertoja niin hoitajille kuin lääkäreillekin. Osa jo hermostui minun kyselyihin”, Sanna nauraa.

Matka Helsinkiin alkoi heti puhelun jälkeen. Leikkaus suoritettiin seuraavana iltana. Kolmen viikon kuluttua Sanna pääsi Kuopioon ja siitä viikon päästä kotiin.

”Vanhempani jännittivät toipumistani Turkissa. En uskaltanut ilmoittaa heille leikkauksesta, ennen kuin se oli täysin varmaa. Vanhemmilleni, sekä siskoilleni ja miehelleni olen kiitollinen, että he jaksoivat olla tukenani odottamisessa ja leikkauksessa toipumisessa.”

”Ystävät ovat olleet vuosien aikana suuri tuki. Ilokseni huomasin, miten ihmiset olivat leikkauksen aikoina hengessä mukana. Sain yllättäviä tsemppauksia esimerkiksi Facebookin kautta. Se kosketti.”

Odottamiseen ei totu

”Paljon on vuosien aikana tullut pohdittua. Olisinko voinut tehdä jotain toisin? Miten jaksan eteenpäin? Mikä on elämässäni tärkeää juuri nyt? Asioita joutui jäsentelemään.”

”Vaikeimpina hetkinä olen Yläkertaan jutellut ja esittänyt kysymyksiäkin. Kyllä ihminen hädässään kääntyy jonkin isomman puoleen, kun omat neuvot loppuvat. Kaikkeen ei ihminen kykene.”

Syksyt ovat olleet Sannalle vaikeita aikoja. Pimeää ja sateista. Se on auringon valosta ja lämmöstä nauttivalle tuskaa.

”Sitä oli aina vuoden alussa toivonut, että tänä vuonna saan uuden munuaisen. Pettymys oli suuri – ei vieläkään.”

Sanna antoi itselleen myös luvan olla väsynyt. Aina ei tarvitse olla reipas.

”Odottamiseen ei totu. Hyvää tarkoittavat toivotukset ja lässytykset eivät auta. Tärkeintä olisi niissä tilanteissa kuunnella, olla läsnä. Minua helpotti, kun sain saa purkaa mieltäni ja välillä purnata. Kohteena yleensä vanhemmat, siskot ja mies, jotka ovat joutuneet kestämään matkan varrella paljon.”

Vertaistuki on ollut Sannallekin merkittävä pilari. Samoin dialyysissä käyvien keskuudessa viljeltävä musta huumori. Ilot ja surut tulivat vierustoverin kanssa tutuiksi.

Sanna toimii Pohjois-Savon munuais- ja maksayhdistyksen varapuheenjohtajana. Vuosien aikana hän on tehnyt valituksia ja oikaisuja auttaakseen sekä itseään, että muita potilaita ratkomaan epäkohtia. Hän haluaa oikeudenmukaisuutta.

”Olen kova luu taistelemaan”.

Elinluovutus on myös asia, josta yhdistys haluaa muistuttaa.

”Elimiä tarvitaan koko ajan. Testamentilla ihminen ilmaisee selkeästi tahtonsa asiasta. Se voi pelastaa useamman hengen tai jonkun odottaminen saa vastauksen, kuten minulla. Tutustu rohkeasti elinluovutuskorttiin.”

Hyvää kannattaa odottaa

Pienen villakoira Tedin ja miehensä Jounin kanssa Jännevirralla asuvan Sannan elämä on edelleen odottavaista, mutta silti toiveikkaan erilaista. Työelämään hän haluaisi mahdollisimman pian.

”Toivottavasti se, että on ollut työelämästä poissa sairauden takia muutaman vuoden, ei olisi pelote työnantajille. Itse olen siirrännäisen saatuani terve ja into oppia uutta on kova.”

”Liitossamme olemme keskustelleet erityisesti siitä, miten nuorten ihmisten kohdalla sairaalajaksot vaikeuttavat työelämään palaamista. Osa jaksaa tehdä työtä dialyysihoitojen ohessa, osa on kokonaan poissa. Asioista on hyvä ottaa selvää. Ihmistä voisi pyytää vaikka käymään ja kertomaan omasta sairaudestaan”, Sanna heittää ehdotuksen työnantajille.

”Olen aina kertonut avoimesti sairaudestani. Ajattelen, että pääsee helpommalla, kun ei yritä piilotella mitään. Ulospäin sairaus ei välttämättä näy.”

”Vaikka elin reippaasti, jouduin varomaan – ja joudun vieläkin. Pitää tietää omat rajansa, mutta ei saa pelätä elää.”

Odottajilta vaaditaan pitkää pinnaa. Pienillä arkisilla ja iloisilla asioilla on hyvä virkistää mieltä.

”Hyvää kannattaa aina odottaa, ja uskoa siihen, että odotus joku päivä palkitaan”, Sanna rohkaisee.

Elinluovutuskortin voi tilata esimerkiksi osoitteesta: www.kyllaelinluovutukselle.fi