Kantamuksista
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3
Mediakortti   |   Yhteystiedot   |   Palaute   |   Sivukartta   |   a- A  A+

Kuopion ja Siilinjärven evankelisluterilaisten seurakuntien lehti

Kirkko ja koti Facebookissa Kirkko ja koti Twitterissä
Arkisto

Kantamuksista

15.5.2014

Teksti: Johanna Jauhiainen

Mies kantaa harteillaan ajokoiraa Kuopion asemalaiturilla. Odotan pohjoisesta tulevaa junaa, kun tämä kaksikko ohittaa minut. Parivaljakko on erikoisuudessaan hämmentävän luonteva. Huomaan päiden kääntyvän kaksikon kulkiessa väkijoukossa. Koira lepää tyytyväisenä miehen hartioilla, sille tyyli on tuttu.

Tapahtumasta ei mene montaa päivää, kun tutustun kertomukseen pyhästä Kristoforoksesta, joka kuuliaisuustehtävänään kantoi hartioillaan ihmisiä joen yli. Eräänä päivänä hän sai kannettavakseen lapsen, joka muuttui koko ajan painavammaksi. Lapsi osoittautui Kristus-lapseksi ja Kristoforikselle selvisi, että  lapsen myötä hän kantoi harteillaan koko maailman syntejä.
 
Tarina Kristoforoksesta tuo mieleeni juna-asemalla näkemäni kaksikon. Vaikka rinnastus on hassu ja ehkä epäsoveliaskin, jään sitä pohtimaan. Mieleen nousee kysymyksiä:

Kuinka kannan sen, mitä kannan? Kannanko kevyttä kantamusta vai painavaa taakkaa? Pysynkö tyynenä kantamukseni alla, vai pelkäänkö, etten selviä enää askeltakaan? Voiko joku ottaa osan kantamuksistani? Mitä jos laulan kantaissani? Onko joku kantanut joskus minua? Kelpaanko, vaikka tuntuu, etten jaksa enää?

Mitä jos pysähdyn katsomaan tarkemmin, mitä oikeastaan kannan? Pysähdyksissä saattaa huomata, että on kantamuksia, joita tulee kuljettaneeksi mukanaan tottumuksesta. Ei ole ehkä osannut tai uskaltanut päästää irti. On myös kantamuksia, joita kannamme koko elämämme. Kantamuksen painoa ei voi määritellä ulkoapäin. Taakan kantaja määrittelee taakkansa painon oman kantokykynsä ja jaksamisensa mukaan.

Kevätretkellä Itkonniemen Vuorella (kummipoikani antama nimi Itkonniemessä sijaitsevalla kallioiselle mäennyppylälle) tapasin tyttäreni kanssa muurahaisen, joka kantoi itsensä kokoista tikunpätkää. Seurasimme sen puuhia, siirsimme suurimpia esteitä sen tieltä, hämmästelimme pienen muurahaisen voimia ja sinnikkyyttä.

Tämän jälkeen loikoilin kevätauringossa Vuoren huipulla. Antauduin Vuoren kannateltavaksi koko painollani, kaikkine kantamuksineni. Mieleen nousi Siionin virren säe: Uupunutta armo kantoi.

Lepopaikkoja kannattaa etsiä. Suojia, joissa painovoiman laki ei päde tai se kumoutuu hetkeksi; paikkoja, ihmisiä, virren säkeitä, melodioita, jotka kannattelevat ja saattavat tarjota ratkaisevan tauon. Juuri niissä hetkissä muistaa, että on olemassa joku tai jokin, jolle kelpaan kaikkine kantamuksineni.

Kuvittelen kuinka mies koira harteillaan kyykistyy ja auttaa kantamuksensa maahan. Koira hölkyttelee tyytyväisenä matkaan.

 

JOHANNA JAUHIAINEN