Rytmi pitää elämän kasassa
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3
Mediakortti   |   Yhteystiedot   |   Palaute   |   Sivukartta   |   a- A  A+

Kuopion ja Siilinjärven evankelisluterilaisten seurakuntien lehti

Kirkko ja koti Facebookissa Kirkko ja koti Twitterissä
Arkisto

Rytmi pitää elämän kasassa

16.4.2014

Teksti. Minna Siikaniva

Kuvat: Matti Järveläisen albumi

Pyhiinvaelluksella ongelmat kutistuvat.

Matti Järveläinen jäi vajaa kymmenen vuotta sitten eläkkeelle Kuopion tuomiorovastin virasta.  ”Eläkkeelle jäädessä syntyy hetkeksi tyhjiö, kun on 40 vuotta tottunut olemaan tarvittu ja yhtäkkiä juuri kukaan ei enää kaipaakaan.”Järveläinen tapasi noihin aikoihin hyvän ystävänsä, joka kertoi vaeltaneensa Santiago de Compostelaan. ”Ajatus jäi itämään ja vaimonikin oli sitä mieltä, että se on minun juttuni. Niinpä päätin yrittää”, kertoo Järveläinen.

”Matkan valmistelu täytti ajatukset ja vaelluksesta tuli iso tavoite. Ajatuksena pyhiinvaellus on lähellä omaa kristinuskon tulkintaani. Tärkeä asia on kaipaus tulla armahdetuksi ja hyväksytyksi. Se on myös pyhiinvaelluksen syvä piirre.”

Järveläinen aloitti harjoittelun vähitellen. Lisäsi pikkuhiljaa reppuun tavaraa. Luki oppaita, konsultoi ystäväänsä, ja kokeili varusteita. Hän harjoitteli muun muassa Puijon ja Julkulan maisemissa. Kun Järveläinen nousi ensimmäistä kertaa painavan repun kanssa Päivärannasta Julkulan mäelle, ajatuksissa pyöri, ”ettei tästä mitään tule”. Mutta jano matkalle oli kova.

Lupa olla yksin

Kiirastorstaina Järveläinen seisoi majatalon pihamaalla Pohjois-Espanjassa huonosti nukutun yön jälkeen. Edessä oli kyltti: Santiago de Compostela 770 km. Oli kirpeä pakkasaamu ja kirkas tähtitaivas. ”Minua jännitti. Matkan pituutta en ymmärtänyt, mutta sen kyllä, että pitkä se on.”

”Ei auttanut kuin mennä etappi kerrallaan. Kuljin yksin. Ajattelin, että nyt on sellainen vaihe elämässäni, että saan olla yksin. Noin pitkän matkan kulkeminen on melkoinen fyysinen ja henkinen ponnistus.”

Maiseman laajuus oli valtava, nousuja peräjälkeen tai sitten monta päivää pelkää tasankoa. Ihminen on ainoa eläin, joka on ongelma itselleen. Siellä kävellessä ongelmat kuitenkin kutistuvat selän, polven, reiden tai hartioiden kipuihin. Ei osaa itsestään kovin suurta numeroa tehdä.

Rukousrytmi siivitti askelia

”Vähitellen päivääni rytmittivät vanhat rukoushetket, jotka ovat luostareista peräisin. Ne tulivat mukaan itsestään. Rytmi itsessään on osa ihmisen luontoa.  Viisi kertaa päivässä luin mielessäni uskontunnustuksen, Isä meidän -rukouksen, Herran siunauksen ja sitten juttelin jonkinlaista rukousta omien rakkaideni puolesta.”

”Rukoushetket ovat arvossa pidettäviä asioita. Ne rytmittävät elämää siten, että elämä kantaa. Opiskelukaverini Terho Pursiainen on sanonut, että ihmisillä on rytmin puute. Ei ole enää arjen ja juhlan rytmiä. Ne ovat kokonaan katoamassa. Ei ole enää tapakulttuuria, joka kantaisi meitä.”

”Mikään ihmisen sisimmästä nouseva tarve ei kata pyhiinvaelluksen tai ihmisen koko korpivaelluksen merkitystä. On tarpeita, joita pitää tyydyttää. Koko elämän merkitys ei voi kuitenkaan olla tarpeiden tyydytys.” Järveläiselle tärkeintä on, että tuntee olevansa osa jotain itseänsä isompaa ja suurempaa. Jotain sellaista, joka ei tule ja mene ihmisen omien mielihalujen mukana. Se kokemus pyhiinvaellusyhteisössä on yhteinen. Se yksinkertaistaa elämää.

Ihmisyyden ylpeys hävisi

”Kavereikseni tulivat esim. tuhatjalkaiset madot. Vaelsimme molemmat. Maailmankaikkeudessa meillä ei ole kovin suurta eroa, molemmat ovat Jumalan luomia. Ihmisyyden ylpeys hävisi. Tässä elämässä on niin paljon turhaa, pyrkimystä tyhjän perään. Tyhjyyttä tavoitellaan hinnalla millä hyvänsä. Ei elämän mieltä bilettämällä löydä.”

Kun Järveläinen oli kävellyt puolimatkan jälkeen monta päivää pelkkää tasankoa pitkin, matka ei enää ottanut vain jalkoihin, vaan päähän. Maisema ei muuttunut ja hän epäili jo kiertävänsä kehää. ”Aina, kun näin toisia vaeltajia, hoksasin, että muutkin kävelevät samaa ’kehää’. Se on mittelöä oman itsensä kanssa”, Järveläinen kuvailee tuntemuksiaan.

”Kuljin yksin, mutta majapaikoissa näin tuttuja, joiden kanssa syötiin yhdessä ja juteltiin kaikenlaisia asioita. Kun väsyneenä saapui majataloon, oli mukava kuulla jonkun tervehtivän iloisesti: Suomi tulee.”  Tiesin, että jos jotain apua tarvitsisin, sitä varmasti saisin.  Olin osa isoa joukkoa. Jos istui vaikkapa pitämässä taukoa polun reunalla, ohikulkija aina varmisti, että kaikki on hyvin ja toivotti ’buencamino’, hyvää matkaa.”

Kaipuu laittaa liikkeelle

”Perillepääsyn kokemus oli kummallinen. Isot asiat ovat sellaisia, että niitä ei heti käsitä. Vanha keskiaikainen Santiago on mäen päällä, ja tuntui, etteivät nousut vaelluksella lopu ikinä. Yhtäkkiä huomasin olevani perillä katedraalin pihalla. Siellä istuskeli monia tuttuja matkan varrelta. Kaikki ryntäsivät tervehtimään”, muistelee Järveläinen perillepääsyä.

Järveläiselle jäi aikaa viettää Santiagossa neljä päivää ja hän vietti tuon ajan paljolti kirkossa. Puolenpäivän aikaan oli messu, jossa kerrottiin, mistä päin maailmaa edellisenä päivänä oli päästy perille. Oli juhlallista olla satojen pyhiinvaeltajien joukossa ja kuulla: ”Yksi Suomesta.”

”Matka ei lähtenyt tarpeesta saada merkittävä valaistuminen tai hengellinen kokemus. Tiesin, että matkalla on minulle suuri merkitys, en vain tiennyt etukäteen, millä tavalla. Matka lähtee kaipuusta. Tuo kaipuu saa kymmenet, jopa sadat tuhannet ihmiset liikkeelle. Koin olevani osa yhteisöä, joitain suurempaa, näkymätöntä, mutta kuitenkin kouriintuntuvaa. Kukaan ei kysynyt uskoni perään, sain olla, mikä olen, omine aatoksineni ja kokemuksineni. Uskon, että vaellus opetti jotakin – ainakin kärsivällisyyttä.”

 

Pyhän Jaakobin pyhiinvaellusreitti

770 km, päättyy Santiago de Compostelan katedraaliin. Se on ollut yksi merkittävimpiä kristillisiä pyhiinvaellusreittejä keskiajalta saakka, jo yli tuhat vuotta.

Katoliset pitävät vaellusta yhtenä niistä kolmesta reitistä, jolla kaikki synnit voidaan saada anteeksi. Kaksi muuta ovat Via Francigena Roomaan ja pyhiinvaellus Jerusalemiin.