Kantavat mutta pisteliäät oksat viinipuussa
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3
Mediakortti   |   Yhteystiedot   |   Palaute   |   Sivukartta   |   a- A  A+

Kuopion ja Siilinjärven evankelisluterilaisten seurakuntien lehti

Kirkko ja koti Facebookissa Kirkko ja koti Twitterissä
Arkisto

Kantavat mutta pisteliäät oksat viinipuussa

2.4.2014

Teksti ja kuvat: Olli Viitaniemi

Kirkko on suhtautunut herätysliikkeisiin milloin luontaan työntäen, milloin syliinsä sulkien. Alavan luentosarjassa aihetta on puitu rakentavassa hengessä.

Kirkon voimavara kysymys- vai huutomerkillä?

Kun kirkko nousee valtakunnan mediassa puheenaiheeksi, eivät herätysliikkeetkään ole otsikoista etäällä. Kirkollisten kiistakysymysten kautta rakentuva kuva herätysliikkeistä muodostuu kuitenkin kohtuuttoman yksipuoliseksi.

Alavan seurakunnan Herätysliikkeet – kirkon voimavara?! -luentosarjassa etsitään kurkistusikkunoita pintajulkisuudentakaiseen herätysliikekenttään.

Seurapuhuja Jaro Julkuselle herännäisyys merkitsee sitä, että voi olla syntisten sairaalassa potilaana mutta myös apuhoitajana. Taustalla on Hannu Koskelainen.

Kirkkoherra Hannu Koskelaisen mukaan luentojen aiheiksi valikoitui neljä Kuopiossa aktiivisesti vaikuttavaa järjestöä.

Herännäisyyden paikallisväriä Alavalla edusti seurapuhuja Jaro Julkunen, vanhoillislestadiolaisuutta Kuopion ja Ympäristön Rauhanyhdistyksen puheenjohtaja Olli Rantala sekä viidesläisistä liikkeistä Suomen Evankelisluterilaista Kansanlähetystä liikkeessä sen syntyajoista asti vaikuttanut Pentti Rissanen ja Kansan Raamattuseuran (KRS) pienryhmänohjaaja Anja Komulainen.

Lisäksi iltojen luennoissa liikkeiden historiaa, nykypäivää ja suhdetta kirkkoon ovat käsitelleet järjestöjen työntekijät sekä lestadiolaisuuden osalta kirkkohistorian professori Hannu Mustakallio.

Maallikkovaikuttajien itseymmärrys liikkeistään on vahvasti kansankirkkoa tukeva.

Kristillisen toipumistyön Krito-vertaistukiryhmiä muun muassa Kuopion vankilassa pitkään ohjannut Komulainen korostaa, ettei KRS pyri kilpailemaan seurakuntien kanssa: ”Rohkaisen aina ryhmiin tulijoita osallistumaan oman seurakuntansa toimintaan ja kysymään vaikeat kysymykset omalta papiltaan.”

”Muiden herätysliikkeiden tavoin vanhoillislestadiolaisuus on kirkon ehdoton voimavara”, Itä-Suomen Yliopiston kirkkohistorian professori Mustakallio linjasi lestadiolaisuuden historiaa käsittelevässä luennossaan. ”Liikkeen piirissä esiintyneet yksittäiset ongelmat ovat voineet leimata kohtuuttomastikin liikkeen kokonaiskuvaa ja vaikeuttaa vanhoillislestadiolaisuuden uskonnollisen luonteen ymmärtämistä.”

Herätysliikkeet – kirkon voimavara?! -luentosarjan päättää piispa Jari Jolkkonen Alavan seurakuntasalissa sunnuntaina 6.4. klo 16 .

 

Herätysliikkeiden viisihaarainen sukupuu?

Suomessa on vakiintunut tapa puhua viidestä ev. lut. kirkon sisällä vaikuttavasta herätysliikkeestä. Koulukirjoissa sellaisiksi mainitaan 1800-luvulla syntyneet rukoilevaisuus, herännäisyys, evankelisuus ja lestadiolaisuus sekä 1900-luvun uuspietistiset liikkeet, joille on annettu kokoava nimitys viidesläisyys.

Mikäli herätysliikkeet ymmärretään kirkon sisällä vaikuttaviksi hengellisiksi liikkeiksi, olisi mukaan syytä laskea myös vaikkapa ekumeeninen Taizé-hengellisyys tai hiljaisuuden retriitit.

Kristillisiä järjestöjä ja kirkkopoliittisia eturyhmiä on niitäkin kirkon sisällä useamman käden sormilla laskettava määrä, ja myös perinteiset herätysliikkeet ovat herännäisyyttä lukuunottamatta jakaantuneet useiksi järjestöiksi.

Herännäisyys on puolestaan vuosien saatossa siinä määrin muuttanut luonnettaan, että liikkeen sisältä löytyy pitkä liuta erilaisia herännäisyyksiä körttipietismistä citykörtteihin, kuten Jaro Julkunen asiaa Alavan illassa kuvasi.

Yhtenäistä herätysliikerintamaa ei ole olemassa, ja yksittäiset liikkeetkin ovat sisäisesti moniäänisiä. Viisijaolle onkin lähinnä historialliset syyt.

Vielä 1800-luvulla kirkko suhtautui nurjasti pietistisiin kansanherätyksiin. Professori Mustakallion mukaan Kuopion piispa Gustaf Johansson suorastaan kehotti lahkolaisina pitämiään lestadiolaisia perustamaan oman kirkkokuntansa.

Itsenäistyvässä Suomessa linja muuttui.

Muiden kansalaisjärjestöjen vanavedessä järjestäytyneet herätysliikkeet haluttiin pitää kansallisen yhtenäisyyden vaalimisen hengessä kirkon sisällä. Suomalaisen hengellisyyden sydänääniksi tulkitut herätysliikkeet pääsivät vaikuttamaan tuntuvasti kansankirkon hengellisyyden luonteeseen, mikä näkyy esimerkiksi 1930–40-lukujen virsikirja- ja katekismusuudistuksissa.

Kirkosta tuli herätysliikkeitä vaaliva kansankirkko

Uuspietististen liikkeiden nimeämisessä viidesläisyydeksi voi nähdä pyrkimyksen liittää ne vanhaan jatkumoon sekä pitää toisaalta liikkeiden määrän aisoissa ja herätyskristillisyyden kirkon helmassa.

Esimerkiksi naispappeuskysymykseen liittyvistä erimielisyyksistä huolimatta yhteistyö vanhalla virkakannalla olevien järjestöjen ja kirkon välillä on pysynyt pääosin rakentavissa uomissa. Näköpiirissä ei ole niiden erkaantumista kirkosta Nokia-mission tai Luther-säätiön tavoin, mikäli Alavan illoissa kuultuihin äänenpainoihin on luottaminen. Herätysliike voi uudistaa kansankirkkoa vain sen sisältä käsin.

Hengellisyyden tulkintojen vehmas köynnös

Siinä missä Suomen herätysliikkeet järjestöinä syntyivät 1800–1900-lukujen taitteessa, niiden edustama hengellisyys versoo pääosin saksalaisen pietismin juurakosta.

Pietismi sai syntynsä 1600-luvun alkupuoliskolla Keski-Eurooppaa ravistelleen kolmikymmenvuotisen sodan jälkimainingeissa protestanttisen kristikunnan uudistusliikkeenä.

Pietismin ytimessä oli yksilön huoli sielunsa tilasta: mitä minun pitää tehdä, että pelastuisin?

Uudesta testamentista avautuu kysymykseen toisilleen rinnakkaisina ainakin uskoa Jeesukseen (Ap. t. 16:29-31), kääntymystä ja kastetta (Ap. t. 2:37-41) ja kaikesta omasta luopumista (Mark. 10:17-27) painottavia vastauslinjoja; myös pietismi päätyi moniäänisyyteen julistuksessa Kristuksessa löytyvästä pelastuksesta.

Esimerkiksi Hallen pietismin johtohahmo A. H. Francke (1663–1727) korosti henkilökohtaista kääntymiskokemusta, jollaista puolestaan herrnhutilaisuuden perustaja N. L. von Zinzendorf (1700–1760) ei koskaan kokenut.

Suomeen pietismin laineet ovat lyöneet useana aaltona ennen muuta hartauskirjallisuuden välityksellä.

Eri aikoina virinnyt huoli siitä, ettei pelkkä kirkon muodollinen jäsenyys takaa pelastusta, on tullut eri herätysliikkeissä huojennetuksi varsin tunnusomaiseksi muuttunein sanankääntein.

Herätysliikkeet painivat muun järjestökentän kanssa uusien vastuunkantajien löytämisen haasteen äärellä, mutta joutuvat lisäksi miettimään, kuinka sanoittaa uskonperintöä tinkimättömällä tavalla muuttuvassa ajassa.

Mikäli jatkossakin herätysliikkeiden toiminnan välityksellä ravintoa janoavia oksastuu kirkon varsinaiseen runkoon, Kristukseen, liikkeiden tulevaisuus on turvattu.

 

Herätysliikkeiden ääni soi kirkossa – lue myös herätysliikkeiden lauluista ja virsistä.