Neljän sukupolven kesken
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3
Mediakortti   |   Yhteystiedot   |   Palaute   |   Sivukartta   |   a- A  A+

Kuopion ja Siilinjärven evankelisluterilaisten seurakuntien lehti

Kirkko ja koti Facebookissa Kirkko ja koti Twitterissä
Arkisto

Neljän sukupolven kesken

Eräänä tammikuisena viikonloppuna äitini luona meitä on koolla pieni porukka neljässä polvessa viikonlopun vietossa. 89-vuotias ukkini ja 3-vuotias tyttäreni ikähaitarin päissä. Heidän välissään me muut, nuoret aikuiset ja keski-ikäiset.

Ukin viluisuuden takia taloa oli lämmitetty perusteellisesti ja häntä lukuun ottamatta kaikki muut läsnäolijat tunnelmoivat lähes trooppisissa oloissa.

Yhteen viikonloppuun mahtuu melkoinen määrä tunnelmia, muistoja, nauruja ja pohdintoja tulevasta. Suunnittelemme ukkini 90-vuotisjuhlaa helmikuulle. 3-vuotias on luvannut esiintyä juhlissa laulamalla Kulkuset ja Tip tap. Hän harjoittelee esitystään useita kertoja viikonlopun aikana.

Liikutun kuullessani tyttäreni keskustelut isoisovanhempiensa kanssa. Miten lapsi pitää huolta isoukkinsa voinnista, jututtaa ja tarinoi. Välillä malttaa jopa kuunnella. Miten isoäitini katsoo hiljaa, keskittyneenä lapsenlapsenlapsensa leikkejä, toteaa, että se on mielenkiintoisempaa kuin mikään elokuva.

Pistän merkille, miten me kukin liikumme huoneesta toiseen oman ikämme mukaisesti. Kolmevuotias juoksee joka paikkaan. Kuuluu vain töp töp töp töp, kun hän etenee vilkkaasti. Hänellä on kiire näyttämään jotain tai syömään tai leikkimään, kaikki tapahtuu hetkessä. Yleensä vielä äänitehosteen kera. Ukkini ja mummoni ottavat aikaa ja liikkuvat rauhassa pistäen merkille, mihin astuvat. Me muut liikumme tunnelmamme mukaan, kävelystä näkyy paljon.

Me ihmiset fyysisten kehojemme kanssa tässä ajassa. Kuitenkin useita hetkiä, joissa aika ikään kuin pysähtyy, aikaa ei ole.

Lapsi katsoo aamun ohjelmiaan, mummo mumisee ikoninurkkauksen ääressä, käsi liikkuu tottuneesti ristinmerkkeihin, minä teen omassa nurkassani omaa joogaharjoitustani. Muiden äänet kuuluvat keittiöstä.

Äiti aikoo avata ovea hetkeksi, kun on niin lämmin.

Kuulen, kuinka ukki pyytää pipoa päähän.

Vähän väliä seurueen pienimmäinen hykertelee ääneen hyvää oloaan.

Tätä kirjoittaessa helmikuu on ehtinyt jo pitkälle.

Molemmat ukkini ovat täyttäneet 90 vuotta, juhlat pidettiin viikon välein suvuille ominaisin menoin: ensimmäiset pienessä lähipiirissä yhden pöydän ääreen kokoontuen, toiset täyteen mahdutetun seurakuntasalin voimalla ekumeenisessa tunnelmassa. Jälkimmäisessä juhlassa 3-vuotias päätyi laulamaan joululaulujen sijaan serkuskuorossa Tuiki tuiki tähtösen, Paljon onnea vaan sekä soittamaan isänsä säestyksellä blueshuuliharppusoolon.

Kahdet erilaiset juhlat, kaksi eri porukkaa aikajanalla, joihin molempiin paikannun omalla tavallani. Elämäntarinoita, tunteita ja tunnelmia, jotka ovat tuoneet minut tähän hetkeen, tuokioon, joka koskettaa ja hengästyttää. Mieleen nousee lause joululomalla lukemastani kirjasta Totuus taivaasta, jota muistinvaraisesti lainaan: Vanhemmiltamme saamme kehon, Jumalalta sielun.

 

JOHANNA JAUHIAINEN