Pyhästä emme pääse
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3
Mediakortti   |   Yhteystiedot   |   Palaute   |   Sivukartta   |   a- A  A+

Kuopion ja Siilinjärven evankelisluterilaisten seurakuntien lehti

Kirkko ja koti Facebookissa Kirkko ja koti Twitterissä
Arkisto

Pyhästä emme pääse

Katoaako kansalaisten pyhyyden tunto tyystin maallistumisen myötä? Satoja ihmisiä uskonasioista haastateltuani en tekisi sittenkään kovin dramaattisia johtopäätöksiä suomalaisten sielunelämän muutoksesta.

Eivät ihmisen ikävä toisen luo ja kaipaus Jumalan puoleen mihinkään hellitä. Kolmiyhteinen Jumala koskettaa yhä ihmisiä, vaikka 1960-luvun muotisosiologien mukaan tästä epätieteellisestä käsitteestä piti päästä pian eroon.

Elävään tuleen tuijottaneet esi-isämme kokivat kalliomaalauksiin jättämistään merkeistä päätellen samantapaisia, sielua ravisuttavia säväreitä kuin kirkkoihin ja ihmiskäsin rakennettuihin temppeleihin kokoontuvat 2010-luvun aikalaiset.

Moni takan ääressä järkeilevä luterilainen päätyy samaan johtopäätökseen kuin kosmoksen haltuunottoon aina valmis partiolainen aistiessaan Toisen todellisuuden läsnäolon leirinuotionsa taikapiirissä: Ei tässä kaikki. On olemassa jotakin ihmistä suurempaa.

Se, minkä tieteen keinoin tavoitamme, ei ole koko totuus kosmoksesta. Innostusta, iloa, pelkoa ja vavistusta herättävä tietoisuus ymmärryksemme yli menevästä Pyhästä on aina pakottanut kansat – Jumalasta autuaan tietämättömätkin – palvomaan, kunnioittamaan ja kumartamaan Korkeinta.

Sekä rumpuaan paukuttavan alkuasukkaan että kanttorin uruistaan polkeman pauhun pohjalta löytyy alkuvoimaisia aistimuksia ja kaikuja tämän- ja tuonpuoleisen kohtaamiskitkasta.

Aki Kaurismäen profeetallisessa Mies vailla menneisyyttä -elokuvassa todetaan: ”Ei rakkaus kuole, me siinä kuolemme.” Kulttuuri voi vieraantua Jumalasta – ja maksaa siitä hinnan – mutta ei Pyhä kuole. Ei sen jännitekentän voimakkuus ole kiinni kokijoiden sielunkyvyistä. Lakkaako aurinko paistamasta, jos joku sulkee siltä silmänsä?

Yhä uudet sukupolvet näkevät Jumalan jälkiä, niin joka ikisen hiekanjyvän hehkussa kuin taivaan tapahtumissakin. ”Hänessä me elämme, liikumme ja olemme.” Jos Jumalan todellisuus ympäröi meitä kaiken aikaa, ihmekö tuo, että yksi jos toinenkin tunnistaa Toisen todellisuuden vähintään ”armon vilauksissa”.

Yksi aistii Pyhän ruokaa lapsukaisilleen laittaessaan, toinen taiteen äärellä, joku perheensä parissa tai puolisoonsa syventyessään, saunassa, luonnossa... Ehkä jokainen paikka, jossa seisot, on pyhä, ja jokainen pensas palava.

 

JANNE VILLA