Sydämen hauta sekaisin
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3
Mediakortti   |   Yhteystiedot   |   Palaute   |   Sivukartta   |   a- A  A+

Kuopion ja Siilinjärven evankelisluterilaisten seurakuntien lehti

Kirkko ja koti Facebookissa Kirkko ja koti Twitterissä
Arkisto

Sydämen hauta sekaisin

Kuva: Tuija Hyttinen

Matkani kirkkoon on ollut pitkä. Se on ollut veneajelua välillä ilman airoja, moottorilla ja ilman, purjeiden kanssa ja välillä pelkät mastot myrskytuulessa huojuen. Kotikirkkoni kynnyksen ylittämiseen tarvittiin yli 30 vuotta elettyä elämää.

Näin Riistaveden kirkossa vihkiryijyn, joka puhutteli minua. Elämäni on kuin ryijy, jossa on hyvin monenlaisia kuvioita ja värejä. Osan tätä ryijyä voin nähdä valmiina, mutta osa on vielä onneksi valmistumatta ja kuvioiden suunnitelmatkaan eivät ole välttämättä selkeät. Kiitän Luojaani, että ryijyn koko kirjavuus on salattu minulta. Kuitenkin elämäni ryijy sisältää hyvinkin tummia sävyjä, siellä on mustalla langalla tehtyjä kovapintaisia alueita ja sitten vastapainona kirkasta keltaista ja oranssia: kuten auringon nousu se kertoo toivosta ja uskollisuudesta.

Lapsuus 1970-luvulla oli tavallista: vanhempien työntekoa, lämpimiä kesiä mummolassa ja pakkohiihtoa koulussa pakkasella. Maailman upein isoäiti opetti minua luottamaan Jumalaan. Koin nuoruudessa voimakkaan hengellisen heräämisen. Jumalaa en ehdollistanut enkä epäillyt lainkaan, ei ollut siihen oikeutta. Aikuisiässä psykologiset lainalaisuudet alkoivat kiinnostaa. Psykologia ei sodi sitä Jumalaa vastaan, jonka tänä päivänä tunnen.

Osa minusta kuoli

Vuonna 1993 koin mullistavimman asian elämässäni. Silloista puolisoani ja minua siunattiin tyttärellä. Elämämme muuttui kertaheitolla. Me emme voineet tuolloin tietää, että olimme tulossa myrskyn silmään. Jouduin itseni kanssa ristituleen ja huidoin hyvin vahvasti tuulta kohti.

Tyttäremme todettiin vaikeasti kehitysvammaiseksi. Siinä rytäkässä tuli avioero ja elämän toivottomuutta kuvioihin. Elämäntyylini muuttui pikkuhiljaa. Opiskelin hoitoalan ammattiin ja alkoi kova työnteko.

Totuuden etsiminen on ollut kulmakivenä elämässäni ja tahdoin kääntää kaikki kivet elämässäni nurin – mutta yksin. En voinut kuvitella miten raskaaksi tuon tien kulkeminen kaikkinensa kävikään.

Pikkuhiljaa jotakin toivoa alkoikin näkyä. Vaikeasti vammaisen lapsen kasvattamisessa isänä olen ollut nuorallatanssija. Ei ole ollut oikeaa eikä väärää, mutta on ollut itkua ja naurua, syvää ikävää ja luovuttamista.  Osa minusta kuoli sinä päivänä, kun vein lapseni kehitysvammalaitokseen asumaan. En unohda koskaan lapsen katsetta ja tuota päivää.

Elämän pimeät vuodet

Oman rajallisuuden hyväksyminen voi olla täydellisyyden tavoittelijalle henkisesti rankkaa. Noina vuosina olin sieluni tilassa yksin, vaikka ympärilläni oli varmaan eniten ihmisiä elämäni aikana. Elämässäni olivat alkaneet ”pimeät vuodet”. Kotikirkkoni risti ei todellakaan ollut näkyvissä, sen juureen en voinut heittäytyä. Syntyi kasapäin katkeria runoja ja avunhuutoja pöytälaatikkoon. Psalmit ja Jobin kirja tulivat tutuksi.

Jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että noinakin elämäni aikoina Hän oli kanssani ja antoi enkeleilleen käskyn varjella askeleitani.

Aikoinaan Helsingin Töölön asuntoon raahasin huonekalujani, ripustin Israelin lipun seinälle ja sanoin, että tähän on tultu ja tänne minä jään. Helsingissä vietin vajaat 10 vuotta elämässäni. Asuntoani ympäröi eräässä vaiheessa viisi eri kirkkoa. Mikään niistä ei tuntunut kutsuvalta. Vuosien ajaksi henkiseksi kodikseni muotoutui Helsingin juutalainen seurakunta Malminkadulla.

Nuoruudessani olin asunut Israelissa pienen hetken ja reissannut siellä lukuisia kertoja muilla reissuilla. Juutalaisuus elämäntapana ja uskontona oli kiehtova. Olin saanut tutustua upeisiin juutalaisiin ihmisiin ja aloin luoda pohjaa tuohon mystiseen kulttuuriin ja rikkaaseen elämäntapaan. Elämän kultaisen ohjeen noudattaminen ja hyvän tekeminen oli mielestäni kaunis tapa elää elämäänsä.

Olin sairaanhoitajaharjoittelijana juutalaisessa seurakunnassa ja jäin työhön juutalaiseen vanhainkotiin beit Saraan. Nuo vuodet olivat vahvaa etsimistä. Sulauduin yhteisöön ja olin onnellinen, että minulla oli suuri perhe, jonka sielullinen temperamentti vastasi omaani. Oli upeaa tehdä työtä yhteisössä, jossa kaikilla oli samankaltainen ihmis- ja jumalakuva. Juutalainen musiikki ja kieli ovat kauneimpia mausteita, joita Luoja on suonut ihmiskunnalle.

Arabialue ja turistibussi

Noiden vuosien aikana sisäinen nälkäni kasvoi kuitenkin jatkuvasti. Kävin syvällisiä keskusteluja rabbien ja ystävieni kanssa. Halusin nähdä traditioiden taakse. Kääntymisprosessi oli minulle tavallista vaikeampi, sillä asetin ilmeisemmin itselleni liian suuria elämän kysymyksiä ratkottaviksi. Eräs rabbi sanoikin minulle: ”Älä tee miettimällä elämästäsi liian monimutkaista, vaan elä sitä”. Yritin pysyä juutalaisessa elämäntavassani sapatin vietosta kosheriin. Juutalaisuudessa laki on kulmakivi:  kaikki tuntui helpolta. Lain kirjaimen noudattaminen olisi helppoa, jos ei jälleen esittäisi miksi –kysymyksiä.

Kerran ollessani Israelissa olin majoittuneena Jerusalemin vanhaan kaupunkiin. Kulkiessani kohti Damascus -porttia ja tullessani sitä kautta ulos ohjauduin puolivahingossa arabialueelle. Kadut muuttuivat tuntemattomiksi.  Eksyin. Lopulta kotiin palatessani kuljin pysäköidyn turistibussin ohi, ja halusin tietää, mitä kivimuurin ja rautaportin takana on. Ihmisiä livahteli sisään ja ihmettelin, että mitkäs markkinat täällä on.

Olin tullut puutarhahaudalle. Hauta, josta kivi oli vieritetty pois. Puutarhamainen kauneus lumosi minut totaalisesti. Istuuduin puupenkille ja katsoin kylttiä joka on haudan vierellä, siinä lukee englanniksi ” He is not here, for He is risen”. Hän ei ole täällä, koska Hän on ylösnoussut. Menin sanattomaksi. Jossakin takanani jonkin seurueen pappi jakoi ehtoollista omille matkalaisilleen.

Paikka itkumuurilla

Tunnelma oli niin käsin kosketeltava, että olisin voinut leikata siitä palan ja laittaa laukkuun. Se oli jotakin erityisen pyhää. En löydä siihen sanoja, mutta olin joskus nuorena tuntenut tuon saman ja nyt taas. Toisaalta tulin ahdistuneeksi, en tiennyt mitä ajatella. Mitä minä teen tuolla paikalla, sillä olin tullut Israeliin vahvistamaan juutalaista sisimpääni - olin oikeasti tullut kirjallisuuden ostosmatkalle ja tutustumaan Bicur Cholimin sairaalaan mahdollista työpaikkaani varten. Minulla oli selvät suunnitelmat. Minun paikkani olisi Itkumuurilla ja rabbien opetuksen ääressä.

Kuitenkin kävi niin, että sydämestäni liikahti tuona päivänä kivi liikkeelle ja sydämeni hauta oli ihan sekaisin. Minulla oli mukana kristittyjen raamattu ja Sidur, juutalainen rukouskirja. Minusta nämä kaksi kirjaa eivät taistelleet mitenkään toisiaan vastaan, jos pitäydyin Vanhassa Testamentissa. Sidurissa on viisautta, joka perustuu Jumalan ja elämän kunnioittamiseen sekä hyväntekeväisyyteen.  Raamatussanihan on kaksi puolta ja tietoisesti jätin Uutta Testamenttia lukematta. Tiesin mitä siellä lukee.

Minua alkoi poltella uudelleen ja sana ei jättänyt minua rauhaan, mutta tietoisesti hautasin mielestäni sen edelleen muutamaksi vuodeksi.   Syksyllä 2009 muutin takaisin Itä-Suomeen Helsingistä.

Kylmä pakkastuuli kasvoilla

Vuonna 2012 olin sairaanhoitajana ja esimiestehtävissä.  Vuosi oli kummallinen. Minua puhutteli syvästi työni, jota yritin tehdä. Oli kuin olisin vääntänyt tuulimyllyn siipiä vastapäivään tietäen, että jos heitän irti, niin tuuli huolehtii että mylly pyörii. Minä voisin vaikkapa levätä ja suunta olisi oikea.

Työstäni oli tullut yhtä suuri haaste minulle kuin uskonnosta elämässäni. Minut oli ajettu seinää vasten joka puolelta. Miettimällä asiat eivät tuntuneet loksahtavan kohdalleen. Turhautuneena ja väsyneenä jätin työtehtävät ja annoin kylmän pakkastuulen purra kasvojani. Samoihin aikoihin Jumala oli alkanut vetää puoleensa. Erilaiset laulujen sanat koskettivat tavallista enemmän.

Tiedän tänään, miten tärkeää elämässä olla oikealla paikalla. Noiden kuukausien aikana Jumala valmisteli jotakin, jota olen saanut nyt maistaa. Viime keväänä olin ristitulessa. Tein Jumalani kanssa kauppaa uskonnosta. Vuoden 2013 alkupuolella olin aloittanut sairaanhoitajan työt  saattohoito-osastolla ja nyt olin sitten kuoleman kanssa tekemisissä päivittäin. Loistavaa, ajattelin ironisesti. Samoin kuin elämä ja kuolema kävivät taistelua tauotta tuolla osastolla, samoin minä kohtasin päivittäin oman jaakobin painini. Kunnes tuli eräs sunnuntai-aamu.

Tuona aamuna ajellessani töihin rukoilin Jumalalta ihmistä, joka rukoilisi puolestani. Olin ystävystynyt erään kollegani kanssa Harjulan sairaalassa keikkahommissa, ja tavatessamme meidän jutut menivät jotenkin syvällisiin tai taivasasioihin. Tiesin, että tämä ihminen oli löytänyt sen, mitä minä vielä etsin. Jotakin tapahtui hyvin nopeasti. Menimme erääseen tyhjään potilashuoneeseen ja hän alkoi kertoa tarinaa syöpäsairaasta miehestä jolla oli merkillinen luottamus Jumalaan. Kuunnellessani häntä sydämeni melkein pakahtui  ja miltei huudahdin hänelle: voitko rukoilla minun puolestani. Hän teki työtä käskettyä ja minä kiitin.

Siinä hetkessä tuo puutarhahaudan kivi oli lopullisesti vieritetty pois sisimmästäni ja painini päättyi Jumalani kanssa. Tiesin että nyt olin tehnyt tietoisen päätöksen. Sain luovuttaa oman voimattomuuteni ja hapuiluni. Tilanne oli kova mutta helpottava, toisaalta tiesin että näin piti käydä. Kirkkoni risti alkoi näkyä pikkuhiljaa.

Minut konfirmoitiin

Kävin rippikoulun tänä kesänä ja minut konfirmoitiin 30.6. Riistaveden kirkossa. Olen siitä onnellinen, että olen ylipäätään ymmärtänyt rippipappini Kirsi Leinon sanoin: armo kätkeytyy lakiin ja toisinpäin. Aloitan kuorolaulun uudestaan ja liityn Zipporim-kuoroon, joka laulaa pääasiassa hepreankielisiä lauluja. Tuleva syksy ja kevät menee teologian perusopintoja lukiessa avoimessa yliopistossa.

Kirkkoon liittymiseni kesä toi minulle myös pahaa mieltä. Kirkon asioista vastaavan ministeri Päivi Räsäsen puheista ei valitettavasti välity Kristuksen välittämä rakkaus. Ikävä että ihmiset luulevat, että kirkon kanta on Räsäsen kanta. Kirkon asioista vastaavan ministerin tulisi olla tehtävässään korrekti ja ihmisarvoa kunnioittava.

Elän rekisteröidyssä parisuhteessa. Kannatan tasa-arvoa, mutta mielestäni kirkkohäät ovat miehen ja naisen välinen juttu, mutta muuten samat oikeudet kuuluvat kaikille, oli kyseessä sitten hetero- tai homopari.

Saattohoitotyötä tekevänä tahtoisin, että jokainen saisi kokea kivuttoman ja arvokkaan, yksilöllisen kuoleman. Työpaikkani Harjulan sairaalan osasto 7A, saattohoidon tukiyksikkö tekee arvokasta työtä ympäri vuorokauden. Olemme pyytäneet päättäjiltä enemmän resursseja: Kuopion tilanteessa on vielä paljon parantamisen varaa.

Kirkosta eroaminen ei ole ratkaisu, se on enemmänkin hätähuuto. Uskossa oleellisinta on armon ymmärtäminen. Armo on jotakin sellaista, mitä ei ansaita eikä kukaan pysty omilla teoillaan tai hyvyydellään sitä saamaan osakseen. Uskossa oleellisinta on sen tajuaminen, että sinä ja minä tällaisenaan olemme armon kehän sisäpuolella.

Suomalainen on hyvinkin itsekriittinen ja suorastaan armoton itseään kohtaan. Pitää ansaita paikkansa ja olla tehokas, että on hyvä ja hyväksytty. Kuolemaa tekevällä ihmisellä kaikki on riisuttu. Kun jäljellä on enää vain yhden rajapyykin ylitys, siinä ei paljoa paina, miten hyvä olet ihmisenä ollut tässä elämässä tai kuinka arvostetussa asemassa olet vaikuttanut.

Jumalan rakkaus tulee juuri silloin armon muodossa esille. Hän kantaa virran yli ja hän anteeksi antaa, mitä tahdotkin anteeksi pyytää.

 

ULLA REMES