Onko seurakuntalaiselle paikkaa?
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3
Mediakortti   |   Yhteystiedot   |   Palaute   |   Sivukartta   |   a- A  A+

Kuopion ja Siilinjärven evankelisluterilaisten seurakuntien lehti

Kirkko ja koti Facebookissa Kirkko ja koti Twitterissä
Arkisto

Onko seurakuntalaiselle paikkaa?

Kuva Jone Matilainen

Seurakuntalainen haluaa kuulua kirkkoyhteisöön ja rakentaa sitä, kun hänelle annetaan tilaa ja mahdollisuuksia.

Nykykirkossa työntekijöillä on keskeinen rooli. Seurakuntaiselle jää silloin helposti toimintaan osallistujan paikka. Hän on ikään kuin asiakas, jolle tarjotaan palveluja. Työntekijän onnistuminen on siinä, montako osallistujaa tilaisuus kerää.

Lahjat käyttöön

Yhteiskuntatieteiden maisteri ja diakoni Päivi Thitz kiinnostui raaputtamaan pintaa tarttumalla toisaalta kirkon ylimmän johdon ja hallinnon tuottamiin asiakirjoihin, sekä toisaalta tutustumalla itäsuomalaisten seurakuntien arkeen ihmisten ajatusten muodossa.

Thitz lähti selvittämään ajatuksia siitä, mikä seurakuntalaisen paikka on ja kuka sen määrittelee. Hänen näkemyksenä mukaan nimittäin seurakuntalaisia kutsutaan vapaaehtoistyöhön, mutta usein tehtävät ovat työntekijän määrittelemiä. Tilanne tosin on hiljalleen muuttumassa.

”Lähdin tutkimaan, miten kirkossa toteutuu se, mitä 2000-luvun alun linjauksissa korostetaan: seurakuntalainen on osallinen ja tuota kokemusta on syytä vahvistaa. Osallisuus tarkoittaa kokemusta yhteisöön kuulumisesta ja mahdollisuutta vaikuttaa sen jäsenenä. Silloin ihminen ei koe itseään vain kirkkovieraaksi, vaan seurakunnalla on hänelle omakohtaista merkitystä”, sosiaalipsykologian alan väitöskirjan tehnyt pieksämäkeläinen Thitz selvittää.

Thitzin mukaan on tärkeää, että kukin pääsee käyttämään lahjojaan, jakamaan ja saamaan. Taustalla on myös teologinen ajattelu jokaisen kirkon jäsenen yleisestä pappeudesta.

Työntekijät jarruina

Marraskuun puolivälissä Itä-Suomen yliopistossa, Kuopiossa, tarkastetussa väitöskirjassa todetaan, että osallisuuden toteutumiseksi tarvitaan työntekijäkeskeisestä ajattelusta luopumista. Itsekin 19 vuotta Pieksämäen Jäppilässä diakoniatyötä tehnyt väittelijä Thitz on nähnyt kehityksen kulun.
”1960−80-luvuilla kehitettiin seurakuntien toimintaa halusta tarjota kaikille jotain hyvää. Työntekijöitä oli varaa lisätä, joten kirkko alkoi näyttää yhä enemmän työntekijöiltään. Samalla seurakuntalainen luisui työn kohteeksi toisin kuin aiemmin”, Thitz sanoo ja viittaa 1900-luvun alkupuoliskon vahvaan maallikkotoimintaan herätysliikkeissä.

Pieksämäen Diakonia-ammattikorkeakoulun lehtori Thitzin tutkimuksesta ei suinkaan voi vetää johtopäätöstä siitä, ettei työntekijöitä seurakunnissa tarvittaisi.

”Tiettyyn erityistehtävään kutsuttuja työntekijöitä tarvitaan edelleen.”

Kun seurakunnissa ehkä kuitenkin joudutaan taloudellisista syistä luopumaan osasta työntekijöiden työpanoksella tehtyä työtä, Thitz peräänkuuluttaa kirkon tulevaisuuden rakentamista seurakuntalaisten kanssa yhdessä pohtien ja päättäen.

”Väitöskirjatyöhöni liittyi kehittämisprojekti pienemmissä, itäsuomalaisissa seurakunnissa, joissa kutsuimme seurakuntalaisia avoimeen keskusteluun. Tuottaakseen tulosta keskustelu vaatii tasavertaista ilmapiiriä ja tilaa uusille ajatuksille. Työntekijöiltä se vaatii luopumista entisistä rooleista ja myös seurakuntalaisilta uudenlaista, oman paikkansa ottamista.”

Suola ja siemen

Ihmiset ovat kirkon suola ja siemen, joiden voimalla kirkko kasvaa hyvään tulevaisuuteen. Päivi Thitz näki väitöskirjatyönsä kuluessa jo orastavaa kasvua sille, että seurakuntalaiset haluavat olla omilla paikoillaan mukana rakentamassa omaa yhteisöään. Vanhemmilla on halua olla enemmän mukana lapsityössä, jossa heidän lapsensa ovat mukana. Haja-asutusalueilla on halukuutta tarjota toisille kirkkokyytejä tai toisilla palvella jumalanpalveluksen tehtävissä. Myöskään nuoria Thitz ei näe vain potentiaalisina passiivisina.

”Omaan elämään etsitään merkitystä ja itselle merkityksellisiä asioita halutaan tukea. Monille se tarkoittaa toiselle hyvän tekemistä. Sen sijaan kirkkoon liittyminen ja sen toimintaan osallistuminen suvun perinteiden jatkeena ei enää riitä.”
Hyvän tekeminen toiselle on sitä helpompaa, mitä lähempänä toinen ihminen on. Päivi Thitz korostaa lähiyhteisöjen ja paikkojen merkitystä samalla, kun hallinnon rakenteet ovat muuttumassa entistä suuremmiksi.

”Ihmisten olisi saatava kokemus kuulumisesta lähiyhteisöön. Toisaalta näen mahdollisuuksia myös tietoverkoissa: niissä voidaan luoda yhteyksiä ja kokea yhteisöllisyyttä, vaikka keskustelijoiden asuinpaikat olisivatkin toisistaan etäämmällä.”

Tuntosarvet herkkinä

Ihmisten kanssa puhumisen tapa ja tyyli ovat Päivi Thitzin mukaan tärkeitä siinä, miten asiat koetaan.

”Seurakuntien toimintakulttuuria kuvaava puhe näyttää edelleen osittain rajoittavan seurakuntalaisen osallisuutta. Yhtä lailla puheen pienet vivahteet ja sävyt voivat kutsua häntä kumppanuuteen ja toimimaan.”

Seurakunnissa tulisi Thitzin mukaan todella miettiä valtarakenteita, joita myös puhe ja ilmaisut luovat. Asenne luo myös osaltaan asemaa, joka seurakuntalaisille jää tai halutaan antaa.
”Seurakuntayhteisön todellisuutta pitäisi luoda yhdessä. Se tarkoittaisi seurakuntalaisen ottamista mukaan toiminnan suunnitteluun ja toteuttamiseen. Tilaa antamalla myös tämän ajan ihminen haluaa olla mukana.”

 

MIRA PIISPA