Uskon näin
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3
Mediakortti   |   Yhteystiedot   |   Palaute   |   Sivukartta   |   a- A  A+

Kuopion ja Siilinjärven evankelisluterilaisten seurakuntien lehti

Kannanotot

Uskon näin

30.10.2019

Teksti: Seppo Kononen

Kuva: Tuija Hyttinen

Kouluvuosilta Kiuruvedeltä kuuden vuosikymmenen takaa on jäänyt mieleen kertomus pitäjän ökytalon vanhimmasta pojasta, joka lopetti lukion tultuaan uskoon. Poika oli yhden uskontotunnin jälkeen sanonut kavereilleen: ”Minä sain herätyksen. Kello soi”. 

Hyvä vitsi nauratti toisia ja sanojaa itseäänkin, mutta kuinka ollakaan: vain viikko tuon herätyksen jälkeen poika kertoi kääntyneensä Jehovan todistajaksi ja jättävänsä uuden uskonsa vuoksi niin koulun kuin kotitilansakin, jonka seuraavaksi isännäksi häntä todennäköisesti oli ajateltu.

Tämä nuorukainen ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen, jonka elämän suunnan uskoontulo on dramaattisesti kääntänyt. Omalla Damaskoksen-tiellään sauluksista on tullut pauluksia koko kristinuskon kaksituhantisen historian ajan. Englantilaisista metodistit pystyvät sanomaan kääntymyksensä hetken päivän ja jopa minuutin tarkkuudella. 

Yksi humaus vain, ja ihminen tuntee olevansa kuin uudestisyntynyt. Oudoltahan tämä tuntuu, mutta onhan maailmassa paljon muitakin kuin meitä tavallisia luterilaisia arkiuskovaisia. 

Kuopiolaisen toimittaja-opettajan Juhani Happosen toimittaman Näin Jumala minut löysi -teoksen kahdeksantoista henkilön joukosta löytyy ainakin yksi, jolle jäi mieleen tuo suuren muutoksen hetki. 

”Se oli 10.8. 1982”, kertoo Suomen olympiakomiteassa ja myöhemmin humanitäärisessä Fida-lähetysavustuksessa työskennellyt Anneli Karras. Aiemmin päivällä hän oli keskustellut Helsingin Saalem-seurakunnan sielunhoitajan kanssa ja tunsi nyt työstä lähtiessään ja linja-autolle kävellessään, että ”tänään tapahtuu jotain”.

”Sielunhoitaja Heli soitti ja kysyi, haluanko antaa elämäni Jeesukselle. Mielessäni välähti, että jos en nyt vastaa myöntävästi, kiellän hänet, jota olen huutanut avukseni. Tulin uskoon sinä iltana”.

Happonen esittelee kirjassaan monia tunnettuja julkisuuden henkilöitä kuten pitkän ja ansiokkaan pankkiuran tehnyt Ahti Hirvonen tai muusikot Pekka Simojoki ja Jukka Tolonen. Pohjoissavolaisille tuttuja ovat iskelmälaulaja ja tangoprinsessa Jaana Pöllänen ja jo eläkkeelle siirtynyt Kuopion kaupungin hyvinvoinnin edistämisen johtaja Heli Norja.

Kertojien ammattijakautuma on kirjava papeista muusikoihin, lääkäreihin, tuomareihin, upseereihin ja lähetystyöntekijöihin. Uskoontulemisen lisäksi heitä yhdistää, että useimmat ovat enemmänkin mukana ns. vapaissa uskonliikkeissä kuin valtakirkossa. Helluntalaisuus korostuu, ehkäpä juuri Happosen omankin taustan vuoksi.

Eletään maailmanaikaa, jossa kirkko ja uskonto ovat ajautuneet henkisesti puolustuskannalle - ja kun katsotaan Suomen julkista keskustelua, joskus suorastaan jyrän alle. Teit niin tai näin, niin aina väärinpäin. Tämän tietäen on nostettava hattua, että jotkut tohtivat vielä julkisesti puhua uskoontulostaan ja kertoa sen hyvistä seurauksista omalle elämälleen.

Jotkut tuntevat parantuneensa ei vain henkisesti vaan myös ruumiillisesti, jotkut ovat saaneet palavan halun lähteä lähetyskentille maailman eri puolille, jotkut antaneet kaiken työstä jäävän energiansa vapaaehtoistoimintaan kotimaassa. Muusikko Jukka Tolosen tapauksesta on saatu lukea aiemmin jo lehdistäkin, miten usko vapautti hänet huumeiden ja väkivallan kierteestä.

Mutta jos palataan jutun alkuun, niin enemmistö ihmisistä taitaa olla niitä, joita Jumala ei löydä heti ensisilmäyksellä. Useimpien kohdalla uskon juuret vievät lapsuuteen ja kasvavat vähittäin elämän erilaisten sattumusten myötä tai tapaamisissa toisten, jo valon nähneitten kanssavaeltajien kanssa.

Mitä valmiimpi ja odottavampi löydettävä on, sitä helpommin Jumala hänet löytää. Näin minusta tuntuu Happosen teoksen luettuani.