Surua suolammen syvyyksistä
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3
Mediakortti   |   Yhteystiedot   |   Palaute   |   Sivukartta   |   a- A  A+

Kuopion ja Siilinjärven evankelisluterilaisten seurakuntien lehti

Kirkko ja koti Facebookissa Kirkko ja koti Twitterissä
Arkisto

Surua suolammen syvyyksistä

Kuva Tuija Hyttinen

Siitä on jo kuusi vuotta, kun suolammesta löytyi 14-vuotias Ottis. Sen jälkeen ei läheisten elämä ole ollut ennallaan.

Anneli Hartikaisen hartioilla asuu yhä vakavuus. Sellaisen aistii ihmisessä, joka on kokenut elämässään niin syvän surun, että sen jälki jää, vaikka elämä olisi muuten jo raiteillaan.

”Yhden tammikuisen, sateisen ja pimeän koulupäivän jälkeen Otto-Pekka ei tullut kotiin. Hänen piti mennä kaupunkiin siskonsa kanssa, mutta reissu olikin peruuntunut. Soittelin kavereille ja kouluun, koulussa hän oli ollut aivan normaalisti eikä tiedossa ole mitään erityistä.”

Illalla klo 11 soitettiin poliisit. Perhe etsi nuorta poikaa läpi yön. Aamulla joukkoon liittyi vapaaehtoisia, ja puolilta päivin poliisit toivat tiedon, että nuoren pojan ruumis oli löydetty sameisesta suolammesta.

”Jalat menivät alta. En ollut koskaan voinut aavistaa mitään sellaista.”

Järkytys ja suru veivät perheen ja suvun melkoiseen pyöritykseen. Otto-Pekka eli kolmen sisaruksen keskellä joukon nuorimpana.

”Sovimme koulun rehtorin kanssa, että vain rehtori antaa lausuntoja medialle. Kuitenkin toimittajat kulkivat kyselemässä asiasta pitkin kylää. Tuntui pahalta lukea iltapäivälehdistä ja maakuntalehdestä ajattelemattomia sanoja lapsestamme.”

Tapahtunut vei pitkään prosessiin, jossa terapia ja vertaisryhmät ovat olleet ensiarvoisen tärkeitä. Surunauhaliiton vertaistoiminta ja Mielenterveysseuran ammattilaisten ohjaamat kuntoutuskurssit ovat auttaneet ymmärtämään, että saman kokeneita on muitakin, hyvin erilaisia perheitä, hyvin erilaisia tilanteita, eikä kaikelle löydy koskaan selitystä.

”Sitä olen miettinyt, että pojallemme oli ehkä vaikea myöntää heikkoutta. Jälkikäteen arvioituna apua olisi tietysti tarvittu.”

”Itselleen on vaikea antaa anteeksi sitä, että ei ymmärtänyt asian vakavuutta. Ei se ole laiskuutta ja vetelyyttä, jos lapsi tai nuori ei saa jotakin aikaiseksi. Mutta en minä ole mikään ammatti-ihminen enkä osannut tulkita masennuksen merkkejä oikein, vaikka aistin ettei kaikki ole hyvin.”

Nyt myöhemmin on tullut mieleen muisto vuosien takaa. Silloin ala-astetta lopetteleva poika sanoi ääneen mökin rappusilla, että äiti oli joskus sanonut että murrosiässä voi olla paha olla.

”En huomannut, että hänellä olisi ollut paha olla. Hän kyllä vetäytyi murrosiän edetessä entistä enemmän omiin oloihinsa pelaamaan paljon tietokonetta ja siitä me riitelimme jatkuvasti. Hän pikkuhiljaa vieraantui tavallisesta sosiaalisesta elämästä”.

Luonteeltaan Ottis oli hiljainen ja ujo. Yhtenä käännekohtana mielialalle äiti näkee yläasteelle siirtymisen:

”Ottis laitettiin toiseen luokkaan kuin hän oli toivonut ja johon lähes koko muu luokka pääsi. Hän jäi aika yksin. Puhuin asiasta koululle, mutta luokanvaihto ei järjestynyt ennen kuin vuoden päästä. Siinä kohtaa Ottiksen kokeet olivat jo tyhjiä ja motivaatio kouluun mennyt. Ottis oli alisuoriutuja enkä ollut huolissani siitä, etteikö hän elämässä pärjäisi, koska älykkyyttä kuitenkin oli.”

”En syytä mitään enkä tiedä olisiko jonkin asian toisin meneminen estänyt tapahtunutta tapahtumasta.

Herättikö tapahtunut uskon kriisiä, tapahtuiko jumalasuhteessa muutoksia?

”Eipä oikeastaan. Vihani on kohdistunut itseeni. Syytän itseäni tapahtuneesta: miksi en huomannut ajoissa mielen muutoksia? Miksi viimeisenä päivänä kun hän tuli kotiin pahan olon vuoksi, tarjosin hänelle ruokaa ja kyselin ruotsin sanoja? Luulin että on fyysisesti paha olo, koska mahatautia oli liikkeellä. Miksi en kysynyt, millä lailla on paha olla?”

Eivätkö kysymykset ole laantuneet, tapahtumasta on kuusi vuotta?

”Järjen tasolla ymmärrän asian toisin, mutta tunteet eivät kulje käsi kädessä järjen kanssa. Lapset ovat lahjaa. Jos en pysty pitämään heistä huolta, se on minun huonouttani: vaikka tiedän, että asia ei ole niin, silti en meinaa päästä eroon siitä tunteesta.”

Samalla Anneli Hartikainen haluaa sanoa, että elämä kuitenkin kulkee eteenpäin, vaikka  se tuntui pysähtyneen mustaan ja harmaaseen kohtaan, suolammen syvyyksiin. Kun tunteissa tippuu jonnekin syvälle, sieltä kuitenkin pääsee ylös, kun alussa kaikki täyttyi kokonaan yhdestä asiasta. Suru ei enää hallitse elämää samalla tavoin kuin tapahtuneen jälkeen, vaikka on läsnä koko ajan elämässä.

Ja kun haudalle vie kukkaa tai kynttilää, tunnelma kuitenkin on jo seesteinen:

”Kun unissani kerron Ottikselle, mitä olen tehnyt, hän sanoo: kyllä minä tiedän. Hän kulkee koko ajan mukana.”

”Unessa näen, miten pieni onnellinen pikkupoika lentää hautausmaan yli korkealle taivaan sineen, vilkuttaa meille ja hymyilee.”

 

ULLA REMES