Armolla järisyttävä vaikutus
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3
Mediakortti   |   Yhteystiedot   |   Palaute   |   Sivukartta   |   a- A  A+

Kuopion ja Siilinjärven evankelisluterilaisten seurakuntien lehti

Kirkko ja koti Facebookissa Kirkko ja koti Twitterissä
Arkisto

Kuva Timo Hartikainen

Kuopio-kirjoistaan kuuluisan Sirpa Kähkösen silmissä väreilee toinen kaupunki.

”Palmujakin täällä oli.”

Niitä voisi tehdä näkyväksi: paikkoja, joihin ei vielä ole rakennettu, mutta joihin voisi rakentaa siksi että niistä puuttuu jotakin. Menneitä? Tulevia?

Valkeisenlammen päädyssä oli Alavan Hovi, joka löytyy Minna Canthin teoksistakin. Anttilan paikalla oli aikaisemmin vähän aikaa Hepsmarket, joka syrjäytti kulttuurihistoriallisesti arvokkaan Saastamoisen talon. Snellmanin puistossa palvelivat esplanadin tyyliin mehukioskit palmujen katveessa. Puijon metsistä löytyy paviljongin kivijalka ja Väinölänniemeltä puisen teatteritalon paikka.

”Toissa kesänä Aarneenkalliolla luettiin ääneen. Paikaksi valikoitui juuri Aarneenkallio siksi, että siitä puuttui jotakin, siinä oli sille tilaa.”

Kokemus lukutapahtumasta oli hieno. Tunnelma oli intensiivinen.

Euroopassa kirjailijat lukevat paljon teoksiaan ääneen. Kuopiossa ainakin Jouni Tossavainen on lukenut teoksiaan palvelutaloissa.

Ääneen lukeminen on Sirpa Kähköselle melkein palopuheen aihe:

”Ääneen lukeminen on kuin kehtolaulu tai sylissä pitäminen, se rauhoittaa, siinä saa olla rauhassa, pysähtyneenä, hyväksyttynä pienenä olentona. Sitä kaipaavat lasten lisäksi vanhukset ja erityisesti työikäiset, joiden elämässä aikaa ei oikein ole mihinkään.”

Hiljaisten metsien kansa

”Etsimmekö me oikeastaan armoa, hyväksyntää sille, että saamme olla olemassa aivan rauhassa, vailla vaatimuksia?”

Viime kesänä SuomiAreena -tapahtumassa Musiikkitalolla arkkipiispa Kari Mäkinen puhui armosta. Mitä merkitsee, jos yhteiskunta ei armahda mutta Jumala armahtaa?

”Sali hiljeni täysin. Armosta kertomisella oli suorastaan järisyttävä vaikutus. Armolle on suuri tarve nykyihmisen elämässä.”

Yksi asia, joka oikeastaan puhuu myös armosta, on kirjailijan mukaan luonto.

Hiljaiset metsät ja kuulaat järvenrannat. Suomalaisen hieno suhde maahan ja luontoon ansaitsee tulla näkyväksi.

”Kuinka rakastettuja ovatkaan luontokohteet myös kaupungeissa! Helsinkiläinen hengittää Nuuksiossa, meren rannalla, kuopiolainen Puijolla. Luonnossa on helppoa kokea pyhyyttä, löytää kunnioittava suhtautuminen elämään: luonto saa olla, sen kuuluu olla, sillä on arvo, että se vain on.”

Sirpa Kähkönen muistuttaa, että ihminen voi olla arvokas, vaikka ei olisi yhtään rahaa. Ajatteleminen ja oleminen ovat itsessään tärkeitä.

”Rahaan liittyvät arvot saisivat kadota hallitsemasta yhteiskuntaa.”

Punaiset ja valkoiset

Toinen Sirpa Kähkösen keskeisistä viesteistä liittyy armahtamiseen: ”Meidän on kerta kaikkiaan opittava armahtamaan toisiamme.”

Sirpa Kähkösellä on armosta puhumiseen velvoittavana oma, kipeä kokemus. Ristiriidat löivät leimansa lapsen mieleen:

”Isoisän äiti oli voimakkaasti uskonnollinen ihminen. Oikeudenmukaisuudesta ja tulevasta hyvästä puhuttiin paljon.”

”Samaan aikaan elin todeksi sukuni punaisen puolen syvää vihaa ja katkeruutta ja onnetonta mieltä.”

Kaupunkikuvassa kertautuvat monet ajan muutokset, vaietut ja näkymättömätkin. Yksi merkittävä muutos löytyy nykyisestä kansalaisopiston rakennuksesta.

”Vanha asekoulu oli aikoinaan punavankileiri. Tämä pieni muutos on korjaava liike, jossa pahasta paikasta tulee hyvä.”

Elämä on lyhyt. Sen käyttäminen mielekkäästi ja merkityksellisesti on Sirpa Kähkösen mielestä erityisen tärkeää.

”Kun lähestyy viittäkymmentä, tiedostaa elämän rajallisuuden toisin kuin aikaisemmin. Aikaa ei ole rajattomasti.”

Elämä lyhyt, taide pitkä.

Milloin saamme lukea erityisesti kirkkoon tai uskontoon, uskonnolliseen pohdintaan tai muuten ihmisen perimmäisiin kysymyksiin keskittyvän kirjan?

”Olen pohtinut näiden teemojen käsittelyä. Ehkä se tulee vielä!” tuottelias kirjailija hymyilee.

Taide kuuluu kaikille

Taide, se kuuluu kaikille. Vaikka Sirpa Kähkönen kokee olevansa selkeästi yksitaiteinen ihminen, hänellä ovat monet kanavat auki. Kirjoittaessaan hän kuuntelee musiikkia, erityisesti Bachin musiikki on vaikuttanut useisiin teoksiin.

”Kirjoittamisen rakennetta opettelen musiikista. Alussa viitataan tulevaan ja vihjaillaan, draaman kaarta kasvatetaan kiihkeästi ja välillä viivytään suvannossa, ja lopussa paljastetaan, mitä tuleman piti.”

Elämä on kaiken kaikkiaan herkkävireiselle kirjailijalle oikeastaan aika fyysinen kokemus:

”Arkkitehtuurin koen vahvasti. Tuomiokirkon valkoinen valo oli minulle jo lapsena esteettinen ja merkittävä, Alavan kirkon harmaa kaivomainen valo teki minulle fyysisiä tuntemuksia. Siihen en tottunut koskaan. Kaupungintalon salin kauneus hiveli silmää.”

Sirpa Kähkönen muistaa myös sen, että innostus, onni ja ilo tuntuivat kymmenvuotiaan kehossa, kun Kuopion kaupunginorkesteri alkoi soittaa ensimmäistä kertaa hänen luokalleen.

”Lapselle tarjottiin tälläista! Miten suuri merkitys sillä olikaan! Kävin sen jälkeen vakiokuulijana kuuntelemassa vanhan salin konsertit.”

Ja nuori ihminen, aito innostus säteilee hyvää myös ympärilleen. Se pitää nuorena myös hänet, joka saa olla nuorta lähellä. Sen kirjailija on koulukierroksilla nähnyt – viimeisimmäksi Tuusniemellä.

Kotona luovan työn yksinäisyyden vastapainona on perhe-elämä. Kielestä ja musiikista myös innoittuva Aino-tytär on nyt yläkouluiässä.

”Olen saanut olla omaa tytärtäni lähellä niin paljon kuin olen ikinä halunnut. Siitä olen iloinen.”

”Samalla ikävöin ukkiani, jonka menetin seitsemänvuotiaana: hänelle olin ensimmäinen ihminen, jonka elämää ja kehitystä hän oli saanut seurata vastasyntyneestä saakka. Sota-aika vei sen sukupolven miehiltä mahdollisuuden olla omia pieniään lähellä: kun he palasivat sodasta, vastassa oli vieraan oloisia isoja lapsia.”

Sirpa Kähkönen toivoo, että lasta ja nuorta ei unohdettaisi – ei kulttuurissa, ei kirkossa, ei yhteiskunnassa yleensäkään.

”Meidän aikanamme nuorilla oli varmat tulevaisuuskuvat ja selkeät suunnitelmat. Tämän päivän nuorilla niitä ei ole, mutta supliikkitaitoja on, osataan esiintyä ja keskustella.”

”Ilmastosta oltiin silloin huolissaan ja ollaan nyt huolissaan. Haluan uskoa, että ihminen voi vaikuttaa asioihin, että virheitä korjaavia päätöksiä voidaan tehdä, että asioista voidaan oppia.”

Yksinkertaisuuden tavoittelu on ihmiselle lopultakin luontevaa, kirjailija näkee.

”Mistä me voisimme luopua? Mitä pitäisi muuttaa? Hyvään on aina mahdollisuus!”

 

ULLA REMES