Aineeton kulttuuriperintö on kirkon muisti
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3
Mediakortti   |   Yhteystiedot   |   Palaute   |   Sivukartta   |   a- A  A+

Kuopion ja Siilinjärven evankelisluterilaisten seurakuntien lehti

Lähikuvassa

Aineeton kulttuuriperintö on kirkon muisti

29.5.2019

Teksti: Minna Kolistaja ja Ulla Remes

Kuvat: Suviseurojen kuvapalvelu ja Sibelius-Akatemia

Talkoot, laulaminen, kynttilöiden sytyttäminen ja kukkien istuttaminen, kaikenlaiset tavat ja taidot ovat aineetonta kulttuuriperintöä. Sitä pitää tietoisesti vaalia.

Monet tutut tavat – vaikkapa muistokynttilöiden vienti haudoille – ovat kirkon aineetonta kulttuuriperintöä, jota halutaan vaalia. Tästä syystä seurakunnissa lähivuosina dokumentoidaan kirkollisen kulttuuriperinnön paikalliset erityispiirteet.

Aineettomalla kulttuuriperinnöllä tarkoitetaan kirkon elävää perintöä: henkistä ja hengellistä perinnettä, esimerkiksi kirkkomusiikkia, kirkollista tapakulttuuria ja jumalanpalveluskäytäntöjä.

”Aineeton kulttuuriperintö ei ole menneisyyttä vaan tässä hetkessä elävää: asioita, käytäntöjä, tietoja, taitoja, rituaaleja, tapoja ja arvoja”, tiivistää kulttuuriperintöasiantuntija Saana Tammisto Kirkkohallituksesta.

Kirkolle laadittiin pari vuotta sitten kulttuuriperintöstrategia. Aiemmin kirkon aineetonta kulttuuriperintöä ei juuri oltu huomioitu, mutta Tammiston mukaan kirkko ei tule strategiallaan jälkijunassa: aineettoman kulttuuriperinnön suojelu on melko uusi asia ihan maailmanlaajuisestikin.

Tavoitteena on, että vuoteen 2024 mennessä kirkollisen kulttuuriperinnön alueelliset ja paikalliset erityispiirteet tunnistettaisiin seurakunnissa voimavaraksi.

Tunnistaako yhteisö perintönsä?

Tällä hetkellä etenkin aineeton kulttuuriperintö tunnistetaan seurakunnissa vaihtelevasti.

”Kirkoissamme on keskiaikaisia puuveistoksia, vanhaa ehtoollisvälineistöä, iäkkäitä alttaritauluja ja ylipäätään aineellista kulttuuriperintöä, jonka arvo on helppo havaita – ja jonka arvon voi määritellä jokin muukin taho kuin seurakunta itse, vaikkapa Museovirasto.”

”Aineeton kulttuuriperintö on ennemminkin sellaista, jonka arvon yhteisöt itse tunnistavat.”

Aineeton kulttuuriperintö on jotakin, joka tehdään tietyssä seurakunnassa tietyllä tavalla. Tammisto ottaa esimerkiksi kuolinkellojen soiton. Sen toteuttamisessa saattaa olla suuriakin eroja Itä-Suomen ja Länsi-Suomen välillä.

”Samoin hautajaisiin ylipäätään voi liittyä hyvinkin isoja eroja paikkakunnittain. Ei tule usein edes ajatelleeksi, että oman seurakunnan tuttu asia tehdäänkin eri tavalla jossakin muualla.”

Aineettoman kulttuuriperinnön säilyttäminen lähtee Tammiston mukaan siitä, että seurakunta itse tunnistaa ja arvottaa, mitä halutaan vaalia sekä siirtää tuleville sukupolville.

”Ei määritteleminen välttämättä helppoa ole, mutta se on samalla identiteettityötä. Saamme käsityksen, keitä me olemme ja mistä tulemme.”

Kartoitusta odotetaan

Aineettoman kulttuuriperinnön dokumentointia ei ole vielä aloitettu.

”Kirkko tarvitsee tähän työhön yhteistyökumppaneita. Sellaisia voisivat olla esimerkiksi Suomalaisen kirjallisuuden seura, Museovirasto sekä yliopistot ja muut tutkimuslaitokset.”

”Kulttuuriperintö on voima, joka kantaa. Sieltä voidaan ammentaa voimaa ja yhteisöllisyyttä.”

Kulttuuriperinnön kirjaaminen on Tammiston mukaan työkalu ymmärtää mennyttä ja sitä kautta itseä. Aineettoman kulttuuriperinnön suojelu tukee sukupolvien jatkumoa.

”Aineeton kulttuuriperintö on kirkon muisti”, Tammisto tiivistää.
Kulttuuriperintötietouden vaalimisen suurena haasteena Tammisto pitää tiedon puutetta. Kulttuuriperintö on kirkollisen toiminnan ydintä. Se lävistää seurakunnan kaiken toiminnan, kaikki työalat.

”Silti seurakuntien työntekijöistä ainoastaan suntioiden koulutukseen kuuluu edes ihan pieni siivu kulttuuriperintöasiaa. Esimerkiksi pappien koulutuksessa asiaa ei käsitellä lainkaan”, Tammisto harmittelee. 

Testi: Minna Kolistaja

 

Maaseudulla elävät perinteet vahvoina

Kuopion seurakunnissa Järvi-Kuopio on oma erityinen kokonaisuutensa lukuisine pikkukylineen ja laajoine maaseutualueineen.
Nilsiäläissyntyinen, juurilleen palannut Järvi-Kuopion kappalainen Raili Pursiainen miettii hetken. Kauan ei tarvitse miettiä, kun kotiseudun aineetonta perintöä alkaa jo Ukko-Paavon maisemissa nousta esiin.

”Kotiseurat ovat tärkeitä kokoontumisia. Kyläläiset näkevät toisiaan, saavat haastella keskenään ja kahvitella. Naapurikin otetaan kyytiin seuroihin.”

Maalaiskylissä elämäntavat ovat vielä erilaiset kuin kaupungeissa.

”Kyllä maalla on vanhat tavat vielä enemmän hengissä kuin kaupungissa. Lapset tuodaan kasteelle, pappi pyydetään mukaan muistotilaisuuksiin ja muihin juhliin ja virsiä osataan veisata jokaisesta virsikirjan osastosta. Tai ainakin vanhempi väki osaa.”

Ennen hautajaisvieraat kutsuttiin avoimella lehti-ilmoituksella.

”Hautajaisissa halutaan yhä usein peittää arkku hautaan. Haudan kokonaan umpeen luominenhan ei ole mahdollista haudan tukirakenteiden takia, mutta arkun kanteen asti hauta täytetään kunnioituksena vainajalle. Muutaman kerran olen ollut mukana, kun vainaja on käytetty vielä kotipihassa ja arkkukin aukaistu. Useimmiten vainajaa katsotaan ruumishuoneella.”

Aineetonta perintöä maaseudulla näkyy yhteisöllisyydessä:

”Naapuria autetaan ja pidetään huolta, ja tarvittaessa hankitaan muuta apua. Yhteisöllisyys on edelleen voimissaan, joskaan ei niin tiiviinä kuin aikaisemmin. Lapssaunoissa vauvan synnyttyä käydään edelleen joillakin kylillä ja viedään yhteisiä viemisiä. Toukosiunaus pelloilla on myös jokavuotinen perinne, joka elää Eläkeliiton ansiosta.”

Hiljaisesti kotona näkyy myös asioita, jotka liittyvät perinteisiin; rituaaleja ja ruokia.

”Leipätaikinan päälle moni emäntä tekee ristin. Kalakukkoa syödään kyllä, mutta kokkelpiimä on melkein hävinnyt.”

Nilsiän aluepappi Raili Pursiaisesta, joka tunnetaan myös savonkielelle käännetystä Katkismuksesta, parasta kuitenkin on murre:

”Minusta parasta aineetonta perintöä on murre; se kokonainen hötkyilemätön savolainen elämäntapa. Se on se tapa käyttää huumoria vastoinkäymisten edessä. Se on se tapa aina auttaa lähimmäistä.”
Sitten Raili Pursiainen lähtee nostamaan kehitysvammaisten rippikoulun väen kanssa lippua ensimmäistä kertaa tälle kesää salkoon – yksi aineettoman perinnön ele sekin.

Teksti: Ulla Remes

 

Kuopion erityisyytenä musiikki

Kuopion erityisenä piirteenä aineettoman kulttuuriperinnön vaalimisessa on sen musiikkikaupunkiluonne: Taideyliopisto eli entinen Sibelius-Akatemia kouluttaa kirkkomuusikoita Kuopiossa Helsingin lisäksi. 

”Musiikki on erittäin tärkeää; mitä olisivat joulu ja pääsiäinen ilman rikasta laulettua tai soitettua musiikkia? Kirkkomusiikin tulee edelleen kantaa alkukirkosta asti periytyviä arvojaan.”

Taideyliopiston Kuopion yksikön ainejohtaja Seppo Kirkisen mukaan koko nykyisen länsimaisen musiikkimme alkujuuri on ensimmäisten vuosisatojen kristillisessä musiikissa, jolla oli palvelu- ja säestystehtävä liturgiassa. Musiikki selvensi pyhiä tekstejä. 

Savon alueella tyypillistä aineetonta musiikkiperintöä kysyttäessä johtajalta avautuu värikäs historia alkukirkon aikaisesta pakanallisesta, aistivoimaisesta musiikista alkaen: ”Sitä vierastettiin ja siihen tehtiin pesäero.”

Laulut lasten sydämiin

”Kuopion ensimmäisen kirkon valmistumisesta vuodesta 1552 lähtien on täällä kirkoissa jumalanpalveluksissa veisattu ja osallistuttu liturgiaan. Ruotsin vallan aikana oli sotaväellä Kuopiossa oma soittokunta. 1700-luvun lopulla Kuopiossa toimi Kuopion Musikaalinen Seura, jolla myös oli oma soittokuntansa.” 

1800-luvulla Kuopion musiikkielämä oli jo vilkasta. Kuopion Kirkollislauluseura aloitti 1880-luvulla tuomiokirkossa adventtisunnuntain Voglerin Hoosianna -hymnin laulamisen perinteen, joka on jatkunut sieltä saakka. 

Kuopion seudulla elää vahvana herätysliikkeiden perintö ja kuorolaulu monissa yhteyksissä. Herännäisyydellä on ollut vahva vaikutus Kuopion alueen veisuuperinteessä. 

”Vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen lauluperinteellä on vahva jalansija nykyään Kuopiossa. Vanhoillislestadiolaisten nuorten yhteistä laulua on voinut jo vuosia kuunnella ja itsekin osallistua siihen talvisaikaan perjantai-iltaisin tuomiokirkossa.” 

Viikoittain Rauhanyhdistykselle kokoontuu paikallinen yli tuhannen ihmisen yhteisö, joukossa paljon lapsia. Hengellisten laulujen merkitys kristitylle on Kirkisen mukaan suuri jo aivan pienestä pitäen. 

”Monet hengelliset lasten laulut ja virret on laulettu lasten sydämiin jo alle kouluikäisinä. Ne luovat turvallista pohjaa tuleviin elämän mukanaan tuomiin haasteisiin. Lapsena ja myöhemminkin kuullulla ja opitulla itsellemme merkityksellisellä hengellisellä laululla on meihin voimaannuttava vaikutus.” 

”Elämän loppupäässä saattaa käydä niinkin, että kun tietoisuus hämärtyy ja puhe sammaltaa, niin tutun hengellisen laulun myötä tulee kirkkaita hetkiä ja sydämen halu laulaa mukana: ”Sydämessä soi jo ääni taivaan kiitossävelten. Toivossa nyt nostan pääni, uutta maata tähyilen. Uutta virttä Karitsalle siellä sitten veisataan, ylistystä Jumalalle väsymättä milloinkaan.” Minusta tämä on enemmän kuin merkittävää”, Seppo Kirkinen sanoo ja hymyilevä mies vakavoituu. Silmät hymyilevät edelleen.

Kahtiajakautuminen näkyy 

Sibelius-Akatemian pianonsoiton opettaja, pedagogiikasta väitellyt Olli Rantala arvioi musiikin perintöä: se vaikuttaa arkielämässä eniten taustalla. Sen esille ottaminen merkitsee aina jossakin määrin arkitodellisuuden murtamista. 

”Arvokasta tulevaisuuden kannalta on kulttuurin kehittäminen, osaamisen edistäminen ja laatutietoisuuden kehittäminen. Vähemmän arvokasta on musiikin laajoja kansanryhmiä kokoava tenho. Vaalimista vie eteenpäin koulutuksen laajentaminen kaikkien ikäluokkien osalle.”
Musiikkiperinnön vaaliminen on Rantalasta tahdon asia, jossa näkyy rappeutumista. 

”Aiemmin musiikin laadun vaaliminen oli koko yhteiskunnan asia, nykypäivinä pieni vähemmistö on liikkeellä ja elää musiikkikulttuurin parhaimman osan nautinnan piirissä. Ryhmä, joka pitää musiikkia viihteenä tai koristeena, muodostaa suurimman osa ihmisistä.” 

”Näiden ryhmien välillä on yhä kasvava juopa, koska klassisen taidemusiikin harrastajien mahdollisuudet hakeutua musiikin pariin ovat kasvaneet ennennäkemättömiksi samalla kun yleissivistävän koulun musiikkikoulutuksellinen kunnianhimo on laantunut.”

Musiikkioppilaitokset varhaiskasvatuksesta alkaen ovat Rantalan mielestä valopilkku synkeässä kehityksessä. Opettaja toivoo lainsäätäjän vahvistavan musiikkioppilaitosten yhteiskunnallista tehtävää. 

”Nopeassa maallistumiskehityksessä kirkkomusiikki vahvistaa ja ylläpitää kirkon opetuksen vastakulttuuriluonnetta. Merkittävimpänä kirkon musiikissa pidän optimistista näköalaa.” 

”Kirkko on ajoittain pyrkinyt ottamaan osaa kuulijoiden keräämisestä käytävään kilpailuun, mutta tuloksia en voi pitää onnistuneina.”
Rantala arvioi, että evankelisluterilaisen kirkon osalta musiikin koulutus Savossa on elänyt merkittävän hyvää kautta. Kuopiossa vuonna 1960 alkanut kirkkomuusikkojen koulutus on kehittynyt hyvin ja säteilee monin tavoin Savon ja koko Itä-Suomen alueelle tuoden elinvoimaa myös musiikkioppilaitoksille. 

”Hengellisen laulamisen into taas on kokenut epätasaista kehitystä. Laulaminen on menettänyt asemaansa yhteisessä ajan viettämisessä.”

Yksi esimerkki voimakkaasta vastakulttuurista on vanhoillislestadiolaisuuden lauluperinne, jonka sekä Kirkinen että Rantala ottavat esille. 

”Laulamisen spontaanisuus on siinä vielä varsin hyvällä tasolla. Perinnettä sinänsä ei haluta korostaa yhteisön varsinaisena ydinviestinä. Laulujen yleissävy on lohduttavaa, rohkaisevaa, se on myös kiitollisuuden ilmausta. Sellaisena niiden laulaminen yhdessä on voimakas yhteisöllinen kokemus. Sen musiikillinen voima nostaa arkitodellisuuden yläpuolelle”, kiteyttää Olli Rantala.

Teksti: Ulla Remes


Aineetonta ja aineellista kulttuuriperintöä

  • Kirkollisella kulttuuriperinnöllä tarkoitetaan aineellista, henkistä ja hengellistä perintöä, joka on syntynyt ihmisen toiminnasta.
  • Aineettomalla kulttuuriperinnöllä tarkoitetaan kirkon elävää perintöä: henkistä ja hengellistä perinnettä, esimerkiksi kirkkomusiikkia, kirkollista tapakulttuuria ja jumalanpalveluskäytäntöjä.
  • Aineelliseen kulttuuriperintöön kuuluvat kulttuuriympäristö ja maisema, kirkollinen rakennusperintö, muinaisjäännökset sekä kirkollinen esineistö ja taide.
  • Aineellinen kulttuuriperintö on aineettoman perinnön välittäjä ja ilmentäjä.