Pääsiäisen ihana sanoma: kukaan ei kuole yksin
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3
Mediakortti   |   Yhteystiedot   |   Palaute   |   Sivukartta   |   a- A  A+

Kuopion ja Siilinjärven evankelisluterilaisten seurakuntien lehti

Ajankohtaista

Pääsiäisen ihana sanoma: kukaan ei kuole yksin

27.3.2019

Teksti: Kari Kuula

Kuva: Tuija Hyttinen

 

Pääsiäinen muuttaa kuoleman. Se ei ole enää viimeinen vihollinen, vaan lempeä ovi, jonka kautta astumme toisenlaiseen elämään.

Kuolema on ihmisen viimeinen oma teko tässä ajassa. Hän astuu Jumalan Pojan kanssa tästä ajasta toisenlaiseen elämään. Tätä tarkoittaa kuoleman voittaminen. 

Isäni sairasti eturauhassyöpää neljän vuoden ajan. Eräässä vaiheessa kaikille tuli selväksi, että aikaa on jäljellä enää vähän. Ei ole helppoa puhua kuolemasta läheisen kanssa. Keräsin kuitenkin rohkeuteni ja kysyin isältä, miltä se tuntuu, kun elämä on päättymässä.

On tätä jo saatu tarpeeksi, hän sanoi. Olipa pysäyttävästi sanottu. Kaikkea on jo tehty riittävästi eikä mikään jää liian kesken.

En usko, että pelkästään sairaus oli kypsyttänyt hänet tähän. Oikeasti elämäntyö oli jo tehty. Työelämä oli takana ja lapset pärjäsivät omillaan. Toki kesämökissä olisi ollut remontoimista, puolison kanssa olisi viihtynyt ja lastenlapset toivat iloa. Silti kaikkea oli saatu jo tarpeeksi.

Moni muukin kypsään ikään päässyt, joskus nuorempikin, tunnistaa itsensä Vanhan testamentin patriarkkojen kuolinkertomuksesta. He kuolivat ”elämästä kyllänsä saaneina”. Oma osuus tässä ajassa oli tullut valmiiksi. Voin lähteä rauhallisin mielin. 

Patriarkka: minä kuolen nyt

Patriarkka Jaakobin kuolema kuvataan melkeinpä aktiivisena tapahtumana. Sairauden heikentämä vanhus nousi vuoteelleen istumaan, siunasi jälkeläisensä, piti jäähyväispuheen ja antoi ohjeet hautaamistaan varten. 

Sitten hän laskeutui takaisin vuoteeseen ja kuoli. Lukijasta tuntuu kuin kuolema olisi ollut hänen elämänsä viimeinen teko. 

Tässä vaikutelmassa itää totuuden siemen. Olemme tosin tottuneet ajattelemaan, että kuolema ottaa meidät ja vie mukanaan väkisin. Näinkin siinä tapahtuu. Etenkään ajankohtaan emme voi vaikuttaa. 

Silti kuolema on samalla ihmisen oma teko. Sana kuoleminen on aktiivinen verbi. Minua ei kuoleteta, vaan minä itse kuolen. Jätän tämän ruumiin, lähden pois, menen muualle.

Kummallisesti sanottu. Selitän enemmän. On mentävä pääsiäisen tapahtumiin.

Hän antoi henkensä itse

Katsotaan miten Jeesuksen viimeinen hetki kuvataan Johanneksen evankeliumissa. ”Jeesus tiesi että kaikki oli nyt saatettu päätökseen”. Niinpä hän sanoi, ”se on täytetty”. Hän kallisti päänsä ja laski sen sivulle lepäämään. Sitten hän ”antoi henkensä”. 

Ulkopuolisesta näytti, että Jeesus olisi surmattu väkivaltaisesti. Toiset päättivät hänen elämästään. Mutta pienet yksityiskohdat kertovat toista. Häneltä ei riistetty henkeä, vaan hän antoi sen. Hän itse oli tapahtumien subjekti, eteenpäin viejä.

Tämä johtuu siitä, ettei hän ollut kuka tahansa ihminen. Hän on Jumalan Poika, Jumala Jumalasta ja Elämä Elämästä. Siksi hänen elämäänsä oteta, vaan hän itse antaa sen halutessaan. Jumalan Poika kuolee, koska hän itse tahtoo niin.

Hänen kanssaan osaan kuolla

Miksi sitten Jumalan Poika tahtoi antaa henkensä? Koska se muutti kuoleman luonteen. Vanhan pääsiäishymnin sanoin hän ”kuolemalla kuoleman voitti”. 

Ennen kuolema oli vihollinen, ihmisen heikkouden huipentuma ja pahuuden palkka. Turmiovallan tavoin se vei ihmiset mukanaan pimeyteensä.

Nyt se muuttuu Kristuksen kanssa kuolemiseksi. ”Kun minut ylennetään maasta (eli nostetaan ristille), vedän kaikki luokseni”, Jeesus sanoi. Toisin sanoen, ihminen ei kuole enää yksin, vaan ihmiseksi tulleen Jumalan Pojan kanssa. Eikä hän kuole tyhjyyteen, vaan elämän antajan syliin. 

Juuri tähän meidät on tarkoitettu. Ihmiset on luotu iloitsemaan elämästä tässä ajassa ja sitten tulevassa. Tähän iloon kuuluu se, että kasvamme kiinni Jumalan Poikaan. Hän vetää meitä yhteyteensä ja ottaa meidät omakseen.

Siksi kuolemastamme on tullut aktiivinen tapahtuma. Kristuksen kanssa ihminen ikäänkuin osaa kuolla. Kun kehon aika täyttyy eikä se enää jaksa kannatella minuutta, ihminen astuu toisenlaiseen elämään. Häntä ei vain viedä, vaan hän menee itse, haluten ja vapaaehtoisesti, Kristuksen saattelemana.

Näin kuolemasta tulee kaksoistapahtuma. Emme voi vaikuttaa siihen ja toisaalta toimimme siinä itse. 

Nukahtamisessa on jotakin samaa. Uni tulee ikäänkuin minun ulkopuoleltani. Ja silti minä nukahdan, rakennan itse unikertomukseni ja katselen sitä itse. Minulle tapahtuu ja samalla minä toimin.

Jeesuskin itki elämän päättymistä

On tätä jo saatu tarpeeksi, isäni sanoi voimien hiipuessa. Vaikka on valmis viimeiseen aktiiviseen tekoon tässä ajassa, elämästä luopuminen tuntuu surulliselta. 

Joskus tuleva elämä ei lohduta yhtään. Eikä ihme. Se kun on meille yhtä tuntematonta kuin syntymän jälkeinen elämä kohdussa kasvavalle lapselle. Merkkejä tulevasta kyllä on, mutta niin ohuita, että ne on helppo ohittaa. 

Kuoleman lähellä saa siis itkeä, niin kuoleva kuin läheisetkin. Pääsiäisen lohdutus ei pyyhi kyyneleitä, vaikka tuokin niihin pilkahduksen valoa. 
Jeesus itsekin tunsi kuoleman surun. Kun hänen ystävänsä Lasarus oli kuollut, Jeesus itki. Hänkin koki ihmisen tuskan kuoleman edessä. 
Samalla hän tiesi kuoleman olevan portti toisenlaiseen elämään. Siksi hän herätti Lasaruksen kuolleista. Näin hän antoi konkreettisen merkin siitä, että hän todella on ylösnousemus ja elämä. Hänen sylissään kukaan ei kuole, vaikka tämä elämä päättyykin.

Ei hyvästi vaan näkemiin

Olin Puijon kirkolla pitämässä siunauksen jälkeistä muistotilaisuutta, kun äitini soitti minulle. Nyt isä on nukkunut pois. En itke kovin usein, mutta nyt kyyneleet virtasivat.

En osannut lohduttaa itseäni pääsiäisen sanomalla. Olin vähän aikaa sitten piirtänyt arkulle ristin ja lausunut siunaussanat: ”Jeesus Kristus, Vapahtaja, vieköön sinut iankaikkiseen elämään. Sinne missä sielu on vapaa, missä ystävät ja rakkaat toisensa tapaa.”

Vieraan kohdalla on helpompi uskoa pääsiäisen lupaukseen. On helpompi nähdä tuntematon ihminen enkelten sylissä kuin oma isä. Perheenjäsenen poisnukkuminen tekee kuolemasta  konkreettisemman. Silloin tulevan elämän toivoon on vaikeampi tarttua. 

Kuinka uskoni onkaan ohutta. Lohdutan muita, mutta en osaa tarttua siihen itse. 

Minussa ei silti ole mitään vikaa. Kuolema on kuolevalle aktiivinen teko, hän astuu siinä Kristuksen kanssa toisenlaiseen elämään. Meille eläville taas se on pelkkää suostumista, vastentahtoista luopumista rakkaasta. 

Siksi paraskin pappi vavahtaa kuoleman tullessa aivan lähelle. 

Onneksi pääsiäisen lahja ei riipu minun ymmärryksestäni. Joka tapauksessa Jumalan Pojan kuolemasta on tullut meille elämä. Siksi kukaan ei katoa täältä lopullisesti. Jätämme poisnukkuvalle hyvästit, mutta tarkoitamme näkemiin.