Kohtaamisen ammattilaiset
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3
Mediakortti   |   Yhteystiedot   |   Palaute   |   Sivukartta   |   a- A  A+

Kuopion ja Siilinjärven evankelisluterilaisten seurakuntien lehti

Lähikuvassa

Kohtaamisen ammattilaiset

27.2.2019

Teksti ja haastateltujen kuvat: Hanna Valkonen

Älä pelkää ottaa yhteyttä, kun kriisi iskee.
Luota siihen, että elämä jatkuu.

Surua ei voi työntää syrjään

Kun suru kohtaa, kipu tarttuu sydämeen. Rukous kantaa meitä uuteen huomiseen, lauletaan Anna-Mari Kaskisen ja Pekka Simojoen laulussa. 

Kuoleman ja surun kohdatessa ihminen tarvitsee monenlaista apua. Kriisissä kaipaa usein kuuntelijaa ja lohduttajaa. Siilinjärven seurakuntatalolla diakonissa Raija Hallikainen on kohdannut eri-ikäisiä ihmisiä jo reilun kymmenen vuoden ajan. 

”Keskusteluaiheita on monenlaisia: suru itsessään, kaikki huoli, johon kuolema on johtanut ja käytännön asioiden neuvot.” 

”Kuuntelen ja mietin, mihin osaan itse vastata. Jos ihminen tarvitsee toisenlaista apua, tuumailen, mihin voin hänet ohjata.”  
Surevan kohtaamisessa hänelle tärkeintä on olla läsnä.

”Että kuuntelen ja vastaanotan ihmisen sellaisena kuin hän on. Usein sekavissa ajatuksissa ja tunteissa. Ehkä kuuntelijana voin olla apuna asioiden ja ajatusten jäsentämisessä.” 

”Surussa jokainen meistä on herkillä, ja herkkyys näkyy tilanteessa. Parasta olisi salliva ilmapiiri, jossa tunteet saavat näkyä. Joskus herkässä mielentilassa asiat voivat tuntua isommilta kuin ne todellisuudessa ovat, ja joskus voi loukata tahtomattaankin läheisiään, muistuttaa Hallikainen. 

Luopuminen kuuluu elämään

Raija Hallikaisella on työn ohessa menossa pitkä sielunhoitokoulutus, jossa saa eväitä niin omaan jaksamiseen ja kuin autettavan rinnalla kulkemiseen. Auttamistyöläiset ovat vaarassa kuormittua, jos omista rajoista ei osaa pitää kiinni. 

”Auttajana tärkeää on tietää, mitä ilmiöitä kriisiin ja suruun voi kuulua. Jokainen meistä ottaa menetyksen eri tavalla, jokainen on yksilö. Suru voi ilmentyä monella tavalla.” 

”Kun omassa elämässäni olen kokenut menetyksiä, ne tuovat kokemusta työhöni. Luopuminen ja menetykset kuuluvat meidän jokaisen elämään.” 

Isojen kysymysten äärellä

Usein diakoniatyöntekijä kuulee kysymykset: Miten tästä voi selvitä? Selviänkö minä? 

”Surun kanssa voi elää. Tulee myös vaihe, jossa voi todeta, että suru on minussa ja minä elän sen kanssa. Olen oppinut huomaamaan, että suru muuttaa muotoaa ajan kanssa. Mutta surua ei voi työntää pois, sitä ei voi väistää.” 

Keskusteluapu on usein voimaannuttavaa. Tärkeää on kriisin ja surun kohdatessa, että ihmisellä olisi joku, jonka kanssa jakaa ajatuksiaan ja tunteitaan – läheisiä ja tarvittaessa ammattilaisia. 

”Joskus voi tulla yllätyksenä, miksi samaa menetystä pitää pohtia yhä uudelleen ja uudelleen. Ei pidä hämmästyä, jos käsittelyssä menee aikaa.” 

”Rohkaisen olemaan surevan ihmisen kanssa läsnä. Muuta ei yleensä tarvita. Voi kysyä, miten jaksat, mitä kuuluu? Anna toisen puhua, ja jätä silloin omien huolien kertominen vähemmälle.” 

Seurakunnan työntekijän kanssa voi puhua kuoleman hengellisestä ulottuvuudesta. 

”Monen kanssa pohditaan miksi-kysymystä. Usein kriisit vievät isojen kysymysten äärelle, pohtimaan kärsimystä ja Jumalan olemassaoloa. Mutta onneksi meillä on lupa pohtia”, Raija Hallikainen sanoo. 

Miltä suru näyttäytyy?

Surua ja sen aiheuttamaa tuskaa voi käsitellä myös ryhmässä. Seurakuntien järjestämissä sururyhmissä ammattilaiset ovat ohjaamassa keskustelua. 

”Ryhmässä yksi tärkeä oivallus usein on se, että en olekaan yksin, en ole ainoa sureva, vaan on muitakin, jotka surevat.” 

”Pohdimme, miltä suru näyttäytyy minulle. Annetaan kysymyksiä, joita voi pohtia. Ryhmässä voi huomata, että puhua ja käsitellä voi monella tavalla, jokaisella on oma tapa ja kyky jakaa surua”, Raija Hallikainen kertoo.

Kun rahat eivät riitä

Äkillinen tai pitkäaikaisempi taloudellinen ahdinko koskettaa yhä useampaa. Kallaveden seurakunnan diakoniatyöntekijä Maarit Kirkinen kertoo, että he diakoniatoimistossa näkevät viikoittain ihmisten hätää ja elämän varjopuolta. Jokainen ihminen tarvitsee kriisiin joutuessaan arvostavaa, kunnioittavaa ja kiireetöntä kohtaamista.

”Meille jokaiselle on tärkeää, että tulemme nähdyksi. Tämä arvo kuuluu myös heikoille, särjetyille, epäonnistuneille ja yksinäisille.” 

”Monille asiakkaille rahapulaa suurempi ongelma on yksinäisyys ja tekemisen puute. Myös siihen pitäisi löytää apua”, Kirkinen huomauttaa. 
Rahattomuus herättää monenlaisia tunteita. Perheellisillä vaikutus lapsiin ja nuoriin ovat hälyttävät, sosiaalinen paine kohdistuu esimerkiksi merkkivaatteisiin ja uuteen teknologiaan.

”Lapset ymmärtävät pian, jos vanhemmat riitelevät rahasta. Nuori salaa usein köyhyyttä, ja keksii hätävalheita ystävien seurassa, miksi ei pääse mukaan vaikkapa elokuviin.”

Kun huolet tulevat riittävän isoiksi, tuntee ihminen usein ahdistusta, pelkoa, masennusta, vihaa, kateutta ja häpeää. Toimintakyky voi heikentyä, ja ihminen pettyy elämään, joka ei mennytkään suunnitelmien mukaan. 

Talousneuvontaa ja vierellä kulkemista

Yhteistyöverkostot näyttelevät diakoniatyössä tärkeää osaa.

”Teemme yhteistyötä ihmisen parhaaksi. Etsimme ahdinkoon johtaneiden asioiden syitä ja erilaisia vaihtoehtoja elämäntilanteen parantamiseksi.” 

”Keskustelemme ihmisten kanssa heidän kulutustavoistaan, ja siitä, onko ihminen motivoitunut muuttamaan tottumuksiaan. Talousneuvontaa antaessamme neuvomme esimerkiksi huolehtimaan ensin perusmenoista, kuten vuokrasta, sähköstä ja ruoasta.” 

Toisinaan ihmisillä ei ole voimavaroja suunnitella talouttaan tai myöskään kykyä täyttää tarvittavia lomakkeita.

”On myös ongelmia, joita ei välttämättä pysty ratkaisemaan, mutta niiden kanssa voi elää ja rohkaisemme ihmisiä hakemaan apua jaksamiseensa.” 

Kirkinen heittää, että yhteisöllisyyttä on tarjolla Kuopion seurakuntayhtymälläkin erilaisissa ryhmissä: arkisella aterialla, pulinapajassa, äiti-lapsikerhossa, leireillä ja retkillä. Apua taloudellisiin ongelmiin voi kysyä muun muassa oikeusapuatoimiston talous- ja velkaneuvojilta ja Takuusäätiöltä. 

Häpeän viitta harteillaan

Maarit Kirkinen tietää, että moni häpeää taloudellista kriisiä. Useat häpeävät pyytää apua. Kirkisellä onkin viiden kohdan muistisääntö taloudellisessa ongelmissa kamppaileville. 

”Älä jää yksin. Pyydä apua, sitä ei tarvitse hävetä. Pyydä apua ajoissa. Älä ota pikavippejä. Etene pienin askelin.” 

Kirkinen pohtii yhteiskunnallisesti vaikeaa tilannetta. Hän kertoo, että diakoniatyöntekijöillä on huoli asenteiden ja arvojen kovenemisesta, ja siitä, että ihmiset puhuvat toisistaan rajusti ja rumasti entistä julkisemmin. 

”Väki tuntuu jakaantuvan yhä selvemmin pärjääjiin ja putoajiin.” 

”Tasa-arvoa ja hyvinvointia voisimme saada vastuullisilla päätöksillä. Päätöksillä, jotka vaikuttavat meidän jokaiseen arkeen kuten mitä koulussa syödään ja mahdollistetaanko kaikille harrastuksiin osallistuminen.” 

Maarit Kirkinen muistuttaa, että jospa osaisimme elää arjessa kultaisen säännön mukaisesti: Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille,

tehkää se heille. 
”Raamatussa kuvataan kauniisti ihmisen arvoa: ’Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä. Ihmeellisiä ovat sinun tekosi, minä tiedän sen.’ Jokaisella on ihmisarvo ja meidän diakoniatyöntekijöiden tehtävänä on löytää ennen kaikkea heikoimmassa asemassa olevat, ja luoda tulevaisuuden toivoa.”

Vankilassa häpeän kanssa

”Häpeä on tunne, jota kohtaan usein vankilatyössä. Häpeä ja pelko hylkäämisestä ja arvottomuuden tunne, ne toistuvat vankien ja heidän läheistensä elämässä”, kertoo diakoni Stina Malinen

Hän on työskennellyt vankilatyön diakonina useammalla vuosikymmenellä, ja nähnyt, miten vankilaan joutuminen on kriisi, tavallisesti jopa shokki. 

Kun ihminen menee vankilaan, hänet eristetään. Totuttu arki jää taakse. Syntyy päänsisäinen kaaos, vaikka ihminen olisi tiennytkin tuomiostaan. Kriisi vaikuttaa myös käytännön asioiden tasolla. Miten läheiseni pärjää? Miten käy asuntoni? Joskus on tilanne, että perhe ei tiedä rikoksesta mitään ennen kuin poliisi tulee hakemaan läheisen vankilaan.  

”Kriisi on vankilaan joutuminen, mutta kriisitilanne on siellä oleminen. Se voi jatkua hyvin pitkäänkin. Kriisi on myös vankilasta vapauteen pääseminen.” 

Esimerkkinä Stina Malinen mainitsee ovien avaamisen:

”Jos on ollut vuosikymmeniä vankilassa ja tottunut, että sinulle aina avataan ovi, voi ollakin outoa siviilimaailmassa, että voit lähtiessäsi avata itse oven. Kukaan ei sinua vartioi tai rajoita. Toisaalta toisille vankilan rajat tuovat kaivattua turvallisuutta.”

Ei ole liian vaikeaa asiaa

Vangit kaipaavat ennen kaikkea kohtaamista. He eivät ehkä osaa pyytää apua, ja avun vastaanottaminenkin voi olla vaikeaa. Tärkeää on kuitenkin olla saatavilla, ja kohdata kiireettömästi ja arvostavasti. 
Sielunhoidolliset keskustelut ovat diakonin yksi tärkeimpiä työmenetelmiä.  

”Aina kun käyn vankilassa, jätän käyntikorttejani. Minusta ja työstäni saa kertoa. Olisi tärkeää, että jokainen vanki tai läheinen tietäisi, että apua on tarjolla. On olemassa ihminen, johon voi ottaa yhteyttä. Mikään asia ole niin vaikea, etteikö siitä voisi puhua. Diakonityöntekijälle mikään aihe ei ole vieras.”  

Mitä vankilassa oleva kaipaa?

”Että häneen pidetään yhteyttä.” 

”Kirjeitä ja kortteja voi lähettää, elintarvikkeita ei ollenkaan, ja vaatteita vain erikseen sovitusti.” 

”Jos tuntuu, että ei oikein tiedä, miten ottaisi yhteyttä läheiseen, joka on vankilassa, voi asiasta keskustella ensin vaikka minun kanssani, tai kysyä apua vankilapastorilta.”

Vaitiolovelvollisuus on tiukka. Luottamus ja luottamuksen osoitus ovat vankilassa äärimmäisen tärkeitä. Ne ovat arvoja, joista pidetään kiinni. 

Miksi on paha olla?

”Monesti vangin läheinen kokee olevansa itsekin kuin vankilassa. Vankilatuomio koskettaa koko perhekuntaa, niin henkisesti kuin taloudellisesti ja arjessa pärjäämisessä. On perheitä, joissa jopa kolmas sukupolvi elää yhteiskunnan ulkopuolella.”

”Eriarvoistuminen alkaa usein jo lapsuudessa. Meistä kukaan ei ole voinut valita millaiseen perheeseen syntyy.” 

Malinen auttaa myös läheisiä, ja häneen voi ottaa yhteyttä kun kaipaa keskusteluapua, tukea tai käytännön neuvoja. 

”Meistä jokainen voi joutua tilanteeseen, jossa meidät venytetään äärimmilleen”, hän muistuttaa. 

Vankilaan joutuminen on arka asia, edelleen. 

”Kun ihmisellä on paha olla, hän voi hakea apua päihteistä. Kun päihteitä otetaan liikaa, tehdään rikoksia. Tämä kierre pitäisi katkaista. Pelkkä vankilatuomio ei ratkaise perimmäistä ongelmaa, ihmisen pahaa oloa.” 
Voi olla, että moni vanki ei ole lapsuudessaan tai nuoruudessaan saanut tarvittavaa huomiota. Perheessä ei ole ehkä saanut näyttää tunteita. 

”Vankilatyössä autetaan niin, että myös tunteita voisi löytyä, ja pääsisi käsittelemään pahaa oloa. Tunteiden kautta päästään rakentamaan ehyttä elämää, jossa on lupa näyttää tunteita turvallisella tavalla.”

”Tukiverkko ja mielekäs tekeminen vankilasta vapauduttua on tärkeää. Oma koti on lähtökohta, josta elämää on hyvä rakentaa. Ihmissuhteet ja esimerkiksi seurakuntayhteys ovat asioita, jotka auttavat palauttamaan uskon parempaan huomiseen ja säilyttämään ihmisarvon”, Stina Malinen kiteyttää.