Minun kirkollani on historia
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3
Mediakortti   |   Yhteystiedot   |   Palaute   |   Sivukartta   |   a- A  A+

Kuopion ja Siilinjärven evankelisluterilaisten seurakuntien lehti

Arkisto

Minun kirkollani on historia

27.12.2018

Teksti ja kuva: Kaija Vuorio

Äskettäin Itä-Suomen yliopistossa Joensuussa tarkastettiin väitöstutkimus, joka käsittelee Kuopion seudun seurakuntadiakonian varhaisvaiheita. Tuore tohtori on Kuopion tuomiokirkkoseurakunnan seurakuntapastori Liisa Penttinen.

Liisa Penttinen on myös terveydenhuollon ammattilainen, joten tutkimusaihe tuntui sinänsä tärkeältä ja läheiseltä. Tutkijan työssä parasta oli löytämisen ilo, kun arkistoissa osui johonkin vetävään kultasuoneen. 

”Niihin maailmoihin oli aivan huumaavaa mennä mukaan.”

”Paljon on muuttunut, mutta diakonian ydin on edelleen sama: kirkko lähestyy niitä, joita kukaan muu ei auta.”  

”Aluksi diakonia oli pääasiassa sairaanhoitoa varattomille. Toki diakonissojen tehtäviin kuului muistuttaa elämän katoavaisuudestakin.”

Penttisen väitöskirja paikkaa tutkimuksellista aukkoa kirkon keskeisen edelläkävijän eli Kuopion kaupunki- ja maaseurakunnan diakoniatyöstä ja ylipäätään seurakuntadiakonian varhaisvaiheista paikallistasolla. Tutkimuksen aikajänne on 1850-luvulta vuoteen 1944, jolloin kirkkolaki muuttui ja seurakunnat velvoitettiin palkkaamaan diakoniatyöntekijänsä. 

Toisaalta Penttisen tutkimus paikkaa Kuopion kaupunkihistorian aukkoja. 

1800-luvulla ei ollut sotelakeja, vaan diakonia oli vapaaehtoista ja yhdistyspohjaista. Kaupunkiseurakunnassa diakonia kuului Sisälähetysyhdistykselle, joka palkkalistoilla oli enimmillään viisi diakonissaa. 

Maaseurakunnassa diakonia käynnistyi vasta 1904, jolloin palkattiin diakoni. Miehet eivät kauaa työssä viihtyneet eikä diakoniatyö muutenkaan tullut maaseudulla samalla lailla hyväksytyksi kuin kaupungissa. Myöhäisimmät omaksujat kuten Vehmersalmi ja Riistavesi vakinaistivat diakonissansa vasta 1940-luvulla.  

”Diakonissojen työote oli kokonaisvaltainen ja he olivat työteliäitä, nöyriä ja pyyteettömiä, mutta eivät uupumattomia”, kirjoittaa Penttinen.

Syvä kutsumustietoisuus ja mahdoton työtaakka ajoivat työntekijänsä silloinkin työuupumukseen.