Kotiseutu rakkain on
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3
Mediakortti   |   Yhteystiedot   |   Palaute   |   Sivukartta   |   a- A  A+

Kuopion ja Siilinjärven evankelisluterilaisten seurakuntien lehti

Kirkko ja koti Facebookissa Kirkko ja koti Twitterissä
Arkisto

Kotiseutu rakkain on

Kuva Hanna Karkkonen

Jumala antaa voimia jokapäiväiseen arkeen.

”Tuossa rinteessä minä synnyin”, osoittaa Orvokki Husso kädellään ikkunan läpi metsikköön. Siellä oli aikoinaan rullatehtaan pieni rivitalon tupa ja kammari, jossa asui äiti viiden lapsensa kanssa.

Ollaan Karttulan Syvänniemellä, Kukkarolassa, entisessä Herman Saastamoisen rullatehtaan henkilökunnan saunassa. Kuttajärven rannalla oleva kaunis vanha tiilirakennus on ollut Orvokin ja hänen puolisonsa kotina kohta 20 vuoden ajan.

Setä miehen mallina

Orvokin äiti jäi leskeksi, kun sairastelu vei sodat käyneen tehdastyöläisen. Isä kuoli Orvokin ollessa vuoden ikäinen.

”Minulla ei ole isästä muistoja, meille ei ehtinyt tulla tunnesidettä. En ole koskaan kuitenkaan kokenut olevani täysin isätön. Olen onnellisessa asemassa, sillä minulla oli hyvänä miehenmallina Pekka-setä. Tykkäsimme molemmat urheilusta ja kävimme seuraamassa muun muassa Suomi-Ruotsi-maaottelua”, Orvokki muistelee.

14-vuotiaana tuli muutto kirkonkylälle äidin kanssa. Sieltä maaseudun tyttö matkusti vähän yli parikymppisenä Helsinkiin kokeilemaan siipiensä kantavuutta. Helsingin keikka venähtikin yli neljäänkymmeneen vuoteen. Orvokki työskenteli kaupan ja yritysten taloushallinnossa.

”Kävimme usein täällä sukuloimassa, ja pitkään oli mielessämme, että voisimme hankkia kesäpaikan tutuista maisemista. Se oli kevättä, vähän vielä lokaista. Kiertelimme vanhaa Syvänniemeä ja kun tulimme tämän ränsistyneen tiilisaunan kohdalle, katsoimme toisiimme ja tuumasimme: Tässä on meidän projektimme.”

Saunarakennus oli julistettu suojelukäyttöön, sitä ei oltu käytetty neljäänkymmeneen vuoteen. Kaupat tehtiin, ja niin entisöinti ja kunnostaminen alkoivat.

Työtä ihmisten keskellä

Nykyään Kukkarola on pariskunnan Suomen koti. Isäntä viettää suurimman osan talvesta Nizzassa, mutta Orvokin pitää päästä talvella ainakin hiihtämään, saunomaan ja pulahtamaan avannossa, joten hän sukkuloi talvella Ranskan ja Suomen väliä useammin.

”Ja tapaan poikani perhettä, läheisiäni ja ystäviäni. Ei heistä voi olla erossa kovin pitkiä aikoja.”

Syvänniemelle vetää myös kyläyhteisö. Orvokki siirtyi varsinaiselle eläkkeelle muutama vuosi sitten ja hänet napatiin heti kyläyhdistyksen puheenjohtajaksi. Osa-aikaeläkeläisenä hän oli ollut kylätapahtumissa mukana matalammalla profiililla.

Aktiivinen nainen haluaa virittää yhteen hiileen puhaltamista sekä oman yhteisön ja maaseudun kehittämistä.

”Meillä on vireä kylä. On teatteri, kauppa, oma kirkko, useita yrityksiä...”

”Tottahan kyläyhdistyksessä mietitään, miten saadaan uusia ihmisiä mukaan. Varsinkin hallinnolliset tehtävät vaativat nykyään aikaa ja selvittämistä. Yhdistysten pitää olla aktiivisia. Täytyy löytää keinoja tukien ja rahoitusten saamiseen, luoda yhteyksiä viranomaisiin ja osata käyttää tietolähteitä”, Orvokki Husso luettelee.

”Monen kiireen keskellä kuitenkin koen, että minut on palautettu juuri tänne. Niillä lahjoilla ja taidoilla, joita minulle on suotu ja jakamaan niitä muillekin.”

Nainen on tuttu näky myös seurakunnan tilaisuuksissa. Suunnittelemassa, yhteyksiä pitämässä ja muun muassa Naisten hyvänolon päivien työrukkasena.

”Yhdessä saamme aikaan. Minulle on tärkeää tehdä työtä ihmisten keskellä. Jos saan jonkun tulemaan mukaan, lykkimään vähän elämässä eteenpäin, tunnen olevani onnistunut.”

Ärhäkkäästi heikompien puolesta

Husson tyttö, joka käyttää tyttönimeään, kuvailee itseään avoimeksi ja ärhäkäksi.

”Jos ukon laittaisi kertomaan minusta, niin hän sanoisi, että vihainen savolainen akka”, Orvokki naurahtaa.

Hän haluaa kiivaasti ennen kaikkea tasapuolisuutta ja objektiivisuutta. Hän ei halua ummistaa silmiään ja olla välinpitämätön.

”Yritän puolustaa heikompia ja vähäosaisia. Vanhoja ja sairaita ei vain voi ohittaa. Äitini oli näkövammainen ja huomasin, miten hän sai tukea esimerkiksi näkövammaisten yhdistyksestä. Se oli hänelle tärkeää.”

Toisista välittäminen sekä hyvää puhuminen saisivat lisääntyä. Orvokki toteaa, että ikävistä asioista osataan kyllä puhua, varsinkin mediassa.

”Tarvitseeko kaikesta pahasta uutisoida? Tuntuu, että pelkoa ja masennusta halutaan ruokkia. Halutaan nähdä tilanteet vain negatiivisesti. Miten voisimmekaan suodattaa ja nähdä myös myönteiset puolet? Olisiko kirkolla tässä tehtävää?”

Pyhitetty paikka

”Ihana fiilis, kevyt olla. Saan voimia alkavaan arkeen”, näin kuvailee Orvokki messun jälkeistä tunnelmaa.

Pienestä lapsesta asti hän on ollut seurakunnan yhteydessä, eikä napanuora ole koskaan katkennut, vaikka välillä yhteys on ollut elämäntilanteista johtuen niukempaa.

”Mielestäni seurakunnissa on karsinoitumista. Käsitystä, että on pieni sektori, johon pitäisi sulloutua. Kynnys tulla kirkkoon on suuri. Yritän vakuuttaa ihmisille, että saat olla niin uskovainen tai ei-uskovainen kuin olet. Ehkä laulu koskettaa, ehkä hiljaisuus, ehkä vain se, että olet kirkossa. Voit hiffata, että sieltä saakin yllättävän paljon voimaa.”

”Joku on sanonut, että ei Jumalayhteys kaipaa kirkkotiloja. Eihän toki, voidaan olla Häntä lähellä missä vaan helluntain hengessä, mutta minuun siinä on vaikutus, kun astun kirkon ovesta sisään. Se on pyhitetty paikka, Jumalan sanaa varten”, Orvokki pohtii.

Päättäjille hänellä on muutama vinkki.

”Jos minä saisin määrätä, jokaisessa kylässä olisi oma kirkko tai rukoushuone sekä ikioma kyläpappi, laumansa tuntija, kokoaja ja paimen. Kolehteja voisi kerätä oman alueensa kirkon ylläpitämiseen. Seurakuntayhtymien hallinto täysremonttiin ihan kuin yrityksissäkin saneerataan tarpeettomat toiminnot pois. Mutta kirkkoja ei saa sulkea eikä myydä. Jumalanpalvelukseen vihitty kirkko on edelleen tärkeä suurimmalle osalle seurakuntalaisista. Se on paikka, johon siirrytään arjesta kohtaamaan Jumala ja hiljentymään.”

 

HANNA KARKKONEN