Nyrkit pystyssä
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3
Mediakortti   |   Yhteystiedot   |   Palaute   |   Sivukartta   |   a- A  A+

Kuopion ja Siilinjärven evankelisluterilaisten seurakuntien lehti

Kannanotot

Nyrkit pystyssä

28.11.2018

Pakina | Seppo Kononen

Jokainen tulkoon uskollaan autuaaksi. Uskonasioista saa helposti riidan aikaiseksi, mutta tointaako se mitään. Jos uskon sanotaan siirtävän jopa vuoria, niin turha on tavallisen kuolevaisen iskeä päätään jonkun toisen uskonkallioon. Siitä jää vain ikäviä runtuja omaan otsaan.

Itseäni hävettää vieläkin kuuden vuosikymmenen viiveellä, kun kävin uskonsotaa Jehovan todistajaksi kääntyneen setäni kanssa. Kahdentoista vuoden iässä tunsin itseni päteväksi kiivailemaan kansankirkon puolesta ja epäilemään sedän uusia ajatuksia, miten esimerkiksi taivaaseen kelpuutetaan vain 144 000 oikeauskoista.

Paljon intettiin myös verestä ravintona. Kiuruvedellä tämä oli uskonasioissakin keskeinen kysymys, koska mykyrokka ja veriletut olivat kiurukkaitten lempiruokaa. Sedän talossa ei rokkaa enää kääntymyksen jälkeen keitetty.

Vanhempana ja toivottavasti viisaampana jätin myöhemmin uskonasiat pappien hoidettavaksi. Sitä vartenhan he ovat koulunsa käyneet.

Sotien jälkeen Pohjois-Savoon on syntynyt vahva ekumeeninen perinne, jossa kaksi kirkkokuntaa – evankelisluterilaiset ja ortodoksit – tunnustavat uskoaan sopuisasti rinta rinnan. Vaivatta tuohon yhteiseen joukkoon mahtuvat nykyään myös helluntalaiset ja monet muutkin valtavirran ulkopuolelle syntyneet hengelliset liikkeet.

Mutta suvaitsevaisella suhtautumisella toisiin uskontokuntiin näyttää olevan myös kääntöpuolensa. Kun hyvää tarkoittavat luterilaiset eivät pyri käännyttämään enää toisuskoisia kannalleen, he ryhtyvät kiivailemaan keskenään ja vähän asiasta kuin asiasta.

Surullista on, että kirkko tuntuu tuomitun häviämään kaikissa niissä kiistoissa, joita sen opista ja linjauksista julkisuudessa jatkuvasti käydään. Riita kuin riita, niin joku saa siitä aiheen erota kirkon jäsenyydestä. Erikoista on, että valtakunnan vapaamielisimmässä hiippakunnassa Helsingissä, kirkkoon ei kuulu enää puoltakaan kaupungin väestöstä.

Millainen luterilaisen kirkon pitäisi olla, että se kelpaisi ankarimmillekin arvostelijoille?

Körttiläisyyden läpitunkemassa maakunnassa me olemme tottuneet iloitsemaan, että saamme olla armon kerjäläisiä, joiden taivasosuus on korkeammassa kädessä. Armon oppi on lempeä ja humaani. Pappien joukosta löytyy kuitenkin myös niitä, joiden mielestä tuo tie on itse Perkeleestä.

Kauhulla olen lueskellut viime ajat helsinkiläisten papin Kai Sadinmaan vuosi sitten ilmestynyttä Ilmestyskirjaa, jossa hän vaatii kirkkoa lopettamaan hymistelyn armosta, nostamaan nyrkit pystyyn ja aloittamaan jatkuvan ja hellittämättömän taistelun virkapappien henkistä velttoutta ja kapitalistien kavaluutta vastaan.

”Kirkon pitää keikuttaa venettä, häiritä ihmisiä, tehdä heidät rauhattomiksi, paljastaa itsepetos, elämänmittaiset valheet, illuusiot, tuhoisat ajatukset, tavat ja tottumukset ja ideologiat”. Tällainen on oikean kirkon oltava Sadinmaan mielestä eikä tässä kaikki:

”On kyseenalaistettava kaikki: mystiikka, maagiset sakramentit, pappeus, kirkon auktoriteetti. Varmistelun sijaan kirkon pitää mennä heikoille jäille, uskaltautua kuilun päälle”.

Jos ymmärrän oikein Kai Sadinmaan ajatuksenjuoksun, papin ei pidä tarjota saarnassaan kuulijoilleen sielunrauhaa, vaan poliittisen agitaattorin tavoin innostettava heidät nousemaan joka hetki barrikadeille murskaamaan vanhaa valtaa ja totuttuja käsityksiä.

Se on kova oppi. Monikohan sunnuntaijumalanpalveluksiin osallistuvista on siihen valmis? Sadinmaan opeilla saadaan viimeisetkin mummot ja papat karkotetuksi kirkon penkistä. Se lienee hänen tarkoituksensakin, koskapa kirkon on ”tyhjennettävä itsensä, tultava voimattomaksi yhteiskunnallisessa todellisuudessa, luovuttava pyhistä paikoista, esineistä, ihmistä ja toimituksista”.

Mitäpä tuohon sanoisi muuta kuin että vähiin jäisivät papin työt tuon vision toteuduttua.