Unelmia ei pidä pelätä
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3
Mediakortti   |   Yhteystiedot   |   Palaute   |   Sivukartta   |   a- A  A+

Kuopion ja Siilinjärven evankelisluterilaisten seurakuntien lehti

Lähikuvassa

Unelmia ei pidä pelätä

27.6.2018

Teksti: Heli Haring

Kuva: Timo Hartikainen

Marko Kilvellä oli nuorena suuri unelma. Niin suuri, että se tuntui täysin mahdottomalta.

Kuopiolainen Marko Kilpi tunnetaan poliisina, kirjailijana, käsikirjoittajana ja paikallispoliitikkona. Neljän lapsen isällä riittää intoa ja energiaa olla monessa mukana.

”Lapset ovat jo isoja, joten enää ei mene niin paljon aikaa perhearjen pyörittämiseen. Myös asenne ratkaisee. Haluan vaikuttaa ja omalta osaltani parantaa maailmaa. En malta jäädä vain istumaan ja ihmettelemään. Meillä kun on vain tämä yksi elämä”, Kilpi kertoilee.

Monella tapaa Kilpi kokee elävänsä juuri sellaista elämää, josta on aina haaveillutkin.

”Vaikka aina ei todellakaan ole siltä näyttänyt, ovat asiat lopulta menneet aivan niin kuin niiden on kuulunutkin mennä. Mutkien kautta polku on vienyt oikeaan paikkaan. Se tuntuu oikeastaan vähän mystiseltäkin.”

Perimmäisen tiedon äärelle

Kilpi kertoo, että joskus lapsena hän ajatteli ryhtyvänsä isona papiksi.

”Minulla oli sellainen oletus, että papeilla on perimmäisin tieto siitä, mistä elämässä, olemassaolossa ja kuolemassa on kysymys. Halusin päästä osalliseksi tuosta tiedosta.”

Polku ei kuitenkaan johtanut pappiuteen. Uskonnollisuutta Kilpi sen sijaan on pohtinut paljonkin ja käsittelee sitä myös joissakin kirjoissaan.

”Eri uskonnoissa ja filosofiassa minua kiinnostaa se, mistä ajattelu lopulta kumpuaa. Puhuvatko kaikki suuntaukset samasta asiasta, mutta vain eri nimillä?”

”Vaikka ei varsinaisesti uskovaiseksi tunnustautuisikaan, monella ihmisellä tuntuu olevan sisäsyntyinen tarve ajatella, että on olemassa jokin korkeampi voima. Jokin, joka katsoo perään.”

Kilpi on menettänyt molemmat vanhempansa.

”Äiti tai isä ei ole enää katsomassa perääni tai kommentoimassa tekemisiäni. Silti on sellainen tunne, että joku tuolla jossain minua kaitsee.”

Luovuuden hanat auki

Kouluaikoina ainekirjoitus oli se, joka kolahti Kilpeen – ja kovaa.

”Se vei täysin mennessään. Pyysin usein opettajalta lisäaikaa ja jatkoin kirjoittamista vielä koulun jälkeen kotona.”

Luovuuden hanat oli saatu auki eivätkä ne sen jälkeen ole osoittaneet tyrehtymisen merkkejä. Tekstiä syntyy niin kirjoiksi kuin tv- ja elokuvakäsikirjoituksiksikin.

Elokuviin liittyy se Kilven kaikkein hurjin nuoruuden haave.

”Joskus 80-luvulla haaveilin päätyväni käsikirjoittajaksi Hollywoodiin. Tuohon maailman aikaan se oli tietystikin täysin hullu ja utopistinen ajatus.”

Kilpi ehti kokeilla siipiään alalla kotimaassa, mutta yritys päättyi pettymykseen.

”Hain sitten poliisikouluun. Yksi poikavuosien haave sekin, mutta oli välillä jäänyt enemmän taka-alalle.”

Poliisikoulu osoittautuikin aivan oikeaksi osoitteeksi.

”Heti opiskelujen alusta alkaen koin olevani oikealla tiellä. Ja viihdyn edelleen.”

Täältä tullaan Hollywood

Mutta kuinka kävi sille nuoren miehen utopistiselta vaikuttavalle unelmalle Hollywoodista? Haudattiinko se kaikessa hiljaisuudessa liian suurena ja mahdottomana toteuttaa? Vielä mitä. Vuosien puurtamisen tuloksena Kilven käsikirjoitus on lopulta päätynyt Hollywoodin piireihin.

”Tässä eräänä aamuna löysin itseni Beverly Hillsistä matkalla aamiaispalaveriin isojen filmipamppujen kanssa. Piti melkein nipistää itseään, että onko tämä todellakin totta.”

Projektin eteneminen vaikuttaa Kilven mukaan tällä hetkellä lupaavalta ja neuvottelut ovat hyvässä vauhdissa.

”Tarina on juuri nyt ajankohtaisempi kuin olisin osannut arvatakaan, joten toivon mukaan se kantaa elokuvaksi asti.”

Tämä, ja moni muukin asia vuosien varrella, on opettanut Kilvelle, että unelmia ei pidä pelätä.

”Unelmat eivät ehkä toteudu juuri silloin tai juuri sillä tavalla, kuin haluaisit. Mutta se ei tarkoita, etteivätkö ne voisi lopulta käydä toteen.”

Turvallisuudentunne järkkyy

Kenenkään elämä ei toki ole pelkkää unelmien täyttymystä. Välillä tulee vastaan musertaviakin asioita. Marko Kilpeä kohtasi suuri suru puolisen vuotta sitten, kun hänen äitinsä kuoli.

”Olimme hyvin läheisiä eikä tähän saakka ole mennyt yhtäkään päivää, etten äitiä ajattelisi.”

”Hän sairasti viimeisinä vuosinaan kaksi aivoverenvuotoa ja kolmas koitui sitten hänen kohtalokseen.”

Äidin sairastamisen seuraaminen oli Kilvelle kova paikka.

”Siinä risteili monenlaisia tunteita. Äkillinen sairastuminen nosti pintaan pelon – mitä vaan voi sattua täysin yllättäen aivan kenelle tahansa. Turvallisuudentunne järkkyi perustavanlaatuisesti. Koin myös avuttomuutta, kun olisin halunnut auttaa, mutten pystynyt.”

Kun äiti kuoli, Kilpi huomasi luisuvansa oman elämänsä sivustakatsojaksi.

”Tuli sellainen olo, ettei voi vaikuttaa mihinkään. Kaikki on sattumanvaraista. Mietin, että mitä järkeä oikeastaan on koko elämässä. Sehän saattaa olla ohi jo huomenna.”

Lopulta tavallinen arki auttoi pääsemään pahimman yli.

”Tietyt rutiinit rullaavat ja vähitellen mieli tottuu asioihin – myös niihin ikävimpiin.”

”Entistä suuremmalla syyllä yritän elää mahdollisimman täysipainoisesti. Ajatus elämän rajallisuudesta kun muistuttelee itsestään vähän väliä mielen sopukoissa.”