Richard Nicholls kasvatuksesta
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3
Mediakortti   |   Yhteystiedot   |   Palaute   |   Sivukartta   |   a- A  A+

Kuopion ja Siilinjärven evankelisluterilaisten seurakuntien lehti

Kirkko ja koti Facebookissa Kirkko ja koti Twitterissä
Arkisto

Richard Nicholls kasvatuksesta

Kuva Tuija Hyttinen

Millaista kasvatusta arvostatte?

”Mielestämme lapsi tulee hyväksyä ja häntä tulee rakastaa juuri sellaisena kuin on, olipa hän sitten energinen ja vahvatahtoinen, ujo ja epävarma, nopeasti innostuva tai hitaasti syttyvä… Emme kuitenkaan missään tapauksessa tarkoita sitä, että lapsi saisi käyttäytyä miten vain. Rajojen on oltava selkeät, mutta samalla niiden on muututtava ja joustettava lapsen kasvaessa. Olemmekin viime vuosina puhuneet paljon siitä, miten lasten kasvaessa myös itsen on kasvettava vanhempana – eikä tämä aina suinkaan ole helppoa. Tuntuu, että juuri kun olla oppinut, miten olla vanhempi leikki-ikäiselle, pitääkin jo muovautua teini-ikää lähestyvän vanhemmaksi. Omassa perheessämme 6. luokkalainen esikoisemme vaatii jo varsin toisenlaista vanhemmuutta kuin 2-vuotias kuopuksemme.”

”Koemme, että kasvatuksessa on erityisen tärkeää johdonmukaisuus. Tämä koskee sekä johdonmukaisuutta vanhemmassa itsessään että vanhempien välillä. On hyvin olennaista, että vanhemmilla on yhteinen näkemys siitä, miten omia lapsia kasvatetaan ja mitä seuraa, jos lapsi rikkoo sovittuja sääntöjä. Esimerkiksi pienempien lastemme kohdalla tämä tarkoittaa sitä, että toisen tahallisesta satuttamisesta seuraa sen päivän Pikku Kakkosen katsomisen väliin jääminen. Tämä pätee, olipa tilannetta todistamassa isä, äiti, päiväkodin henkilökunta tai vaikkapa isosiskot. Koemme myös tärkeänä sen, että kasvatus on johdonmukaista myös lapsen muiden kasvattajien kuten päiväkodin, koulun ja seurakunnan kanssa.”

”Kasvatuksemme lähtee kristilliseltä arvopohjalta, omien arvojemme mukaisesti. Meille erityisen tärkeitä, kasvatusta ohjaavia asioita ovat rehellisyys, toisen ihmisen kunnioittaminen, suvaitsevaisuus, anteeksianto ja luottamus siihen, että meistä pidetään huolta ja että meitä johdatetaan elämämme tiellä. Lapsen on turvallista kasvaa kodissa, jossa on selkeät rajat siitä mikä on oikein ja väärin, mikä elämässä on tavoiteltavan arvoista ja mikä ei. Selkeästä kodin arvolähtökohdasta käsin lapsen on helpompi ja turvallisempi hahmottaa ja arvioida ympäröivää maailmaansa ja valita myöhemmin itselleen tärkeät elämänarvonsa. Ja vaihtoehtoisia elämäarvoja ja -tapojahan maailmamme on täynnä. Ne ovat herkästi jopa lastenkin ulottuvilla muutamilla netin klikkauksilla. Vaikka toivomme voivamme välittää tiettyjä arvoja eteenpäin lapsillemme, emme halua heistä kuitenkaan itsemme klooneja.”

Miten teitä itseänne kotona kasvatettiin?

Tuulia: ”Olen kasvanut lapsuuteni turvallisessa kristillisessä kodissa, jossa meille lapsille oli todella selkeät rajat. Vaikka äitinikin oli työelämässä, niin roolijako lapsuudenkodissani oli hyvin perinteinen: isä omistautui työlle ja äiti perheelle. Mutta tämä lienee aika tyypillistä silloin, kun toinen vanhemmista on tutkija, ja johtui ainakin osittain meillä myös siitä, ettei isäni ollut erityisen käytännöllinen ihminen.  Meillä oli kuitenkin selkeitä aikoja viikossa, jolloin koko perhe kokoontui yhteen: iltaruoalle ja lauantai-illaksi. Lauantai-iltana vietimme lapsuudenkodissani aina ”Sapattia”: saunoimme, söimme hyvää ruokaa kahden kynttilän valossa, kuuntelimme levyiltä Israelista ostettua heprealaista musiikkia ja nautimme yhdessä olosta. Tuolloin ei saanut enää olla kavereita kylässä, vaan ilta oli ihan omalle perheelle omistettua aikaa. Tämä tietysti harmitti kovasti teini-iässä. Illan pimetessä, ja jos vanhempieni keskustelut kääntyivät liian syvällisiksi teologisiksi pohdinnoiksi, me lapset siirryimme omiin leikkeihimme. Mukana meillä oli sapattipusseiksi kutsutut, äidin tekemät ja karkeilla täytetyt kangaspussit. Näistä illoista on jäänyt lämmin muisto.”

Richard: ”Minäkin olen kasvanut kristillisessä kodissa. Isäni oli Corkin anglikaanisen tuomiokirkon kanttori-urkuri, ja asuimme aivan kirkon vieressä. Tätä kautta kirkko ja sen elämä olivat luonnollisesti hyvin olennainen osa myös koko perheen elämää. Minunkin lapsuudenkodissa yhdessä syöminen kuului jokaiseen päivään. Tämä oli tosi tärkeää ja välillä tietysti haastavaakin 7-henkisessä perheessä! Keskustelumme olivat aina eloisia ja monesti useampi keskustelu yhtäaikainen, mutta ne olivat tärkeitä perheen kokoontumisenhetkiä. Vanhemmillani oli perinteiset sukupuoliroolit. Isäni kävi töissä päivät ja illat - seitsemänä päivänä viikossa. Äitini hoiti kodin. Kesälomilla isäni omistautui perheelle ja teimme paljon yhdessä, muun muassa monen päivän pyöräilyretkiä ympäri Irlantia ja erilaisia yhteisiä rakennus- ja nikkarointiprojekteja.”

Tuulia: ”Koin, että meiltä lapsilta vaadittiin lapsuudenkodissani paljon. Isäni oli hyvin vaativa itseään kohtaan ja vaikka hän aina puheissaan painotti meille, ettei meidän tarvitse olla täydellisiä, niin jotenkin tiedostamatta tämä vaativuus itseä kohtaan kuitenkin juurtui aika syvälle minuun. Toisaalta se on merkinnyt uskoa omiin kykyihin ja periksi antamattomuutta. Mutta toisaalta myös epäonnistumisen pelkoa, häpeää ja syyllisyydentunnetta, jos ei jotain osaakaan. Muistan Richardiin ja hänen perheeseensä tutustuessani tunteneeni itseni useampaan kertaan jotenkin hämmentyneeksi, kun huomasin, ettei minun tarvinnut tuntea häpeää vaikken jossain asiassa ollutkaan onnistunut erityisen hyvin. Tämä on ollut minulle hyvin vapauttava kokemus, ja toivoisin voivani välittää tämän asenteen eteenpäin omille lapsilleni. Tärkeää on yrittää parhaansa ja se riittää. Tietysti on myös tilanteita, joissa ei edes tarvitse yrittää parastaan… voi vain olla!”   

Richard: ”Meillä oli kotona tilaa kokeilla erilaisia asioita, muun muassa eri urheilulajeja, partiota ja musiikkia. Oli tilaa tehdä myös virheitä. Saimme nuhteet, jos toimimme väärin, mutta asiat annettiin pian anteeksi. Meille annettiin aina uusi mahdollisuus ja yleensä siten, että meidän lasten piti päättää oikein ja väärin toimimisen välillä. Saimme kiitosta toimiessamme oikein ja selkeät moitteet toimiessamme väärin. Kerran huidoin hockey-mailalla keittiössämme ja pallo sivalsi läheltä isäni kasvoja osuen suoraan ikkunaan. Isäni ensireaktio oli suuttumus, mutta pian hän jo tyynesti totesi, että parempi oli ehkä sittenkin osua ikkunaan kuin hänen päähänsä!”

”Isäni johti anglikaanisen kirkon poikakuoroa, jossa hänellä oli selkeä ”elämänopastajan” rooli. Kuka tahansa oli tervetullut mukaan kuoroon ja isäni kävikin mainostamassa kuoroa erityisesti Corkin huonomaineisempien koulujen oppilaille. Monet pojat tulivat vaikeista kotiolosta ja isäni otti heidät avoimin mielin mukaan kuoroon, ja toimi heille eräänlaisena mentorina ja tukihenkilönä elämän myrskyisinä vuosina.”

”Koululla oli suuri merkitys omassa elämässäni. Kävin päiväoppilaana sisäoppilaitosta, jossa opettajilla oli oppilaistaan paljon laajempi vastuu kuin pelkästään eri oppiaineiden opettaminen heille. Matematiikan kokeissa menestymistä tärkeämpänä pidettiin arvokasvatusta ja jokaisen oppilaan kasvamisessa ihmisenä.”